"Niin no, … mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut … eihän sulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut on ja tietää," sanoi äskeinen vaimo nurjasti Liisaa katsellen. Heistrokin Liisa oikein kiukustui, kun tahtoi tuo mokoma valheeksi tehdä hänen tunteitaan.
"Tiedän minä sen asian paremmin kuin sinä!" hän huusi vimmatusti. Mutta samassa alkoi lapsi taas Sannan sylissä kipeästi itkeä ja muut käänsivät huomionsa sinnepäin. "Soo lastani, so … soo… Voi rakas taivaallinen Isä! mitä minä olen tehnyt niin paljon kauheampaa syntiä, kuin muut, ettäs näin rankaiset? mitä, mitähän?" Ja hän itki niin katkerasti.
"Kun meitä yksin näin kuritetaan. Te saatte kaikin mennä lämpöiseen kotiinne ja panna omaan sänkyynne makaamaan mutta me…"
"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella kertaa … ei se kaikille yht'aikaa tapahdu," sanoi joku.
"Niinhän se on," alkoi sanoa Helpon Tiina, "mutta siihenkös se katsoo ihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä niin nurkumaan sitä tulee, kun vahinko omalle kohdalle sattuu… Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan."
"Jopahan," myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa sanoi:
"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kuin itselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toistaan auttamaan."
"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?" kysyi
Nurkanperän Sanna osanotolla.
"Et olekaan juuri… Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vaan yksin paloi."
"No älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin huomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani…" Sanna huiskutti Miinaa käsivarrellaan ja koetti korjata huiviriekaletta paremmin Tupun päähän joka siinä kihnatessa oli takaraivolle luistanut.