"Tuppu-parkani…"
Huolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana kun tunsi että Tupun oli niin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun vaikutuksesta hänkin.
"Voi hyvä armias Isä! … kun tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee pahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan… Vaikka kuollahan tässä täytyykin meidän kaikkein … ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan kattoa, jonka alle päänsä kallistaisi." Hän painoi Tuppua hartioista helmaansa ja itki.
"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden tulee kovin, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen", sanoi joku toisesta kylästä oleva vaimo.
"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?"
"Herran tähden, mitä sinä puhut", huudahti sama emäntä, "eihän ihmiset nyt niin armottomia olle missään mailmassa!… Vaikka meille tulisitte, jos ette likempänä sijaa saa."
Puhe loppui siihen muutamaksi minuutiksi, sillä likellä asuvat eivät mielellään ruvenneet puhumaan tuosta asiasta. Useimmat tunsivat, että jos tuohon jotain sanoisi, niin olisi se välttämätöntä käskeä kotiinsa, ja siihen ei ollut halua.
"Heistrokin Liisaa, kuinka pyhkäsi itsensä pois, kun ruvettiin puhumaan yösijan annosta", ihmetteli Korvisen emäntä. "Hyvät ihmiset, kuinka on tyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli oman tupansa palavan. Voi sentään sitä ihmisluontoa… Olisi nyt luullut kaksin-käsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen onnettomuus tapahtui."
"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan", lausui
Helpon Tiina.
"Tule meille Sanna lastesi kanssa", jatkoi hän. "On siellä ainakin lämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu linnulle, jota linnulla itselläkin."