"Kiitoksia Tiina."
Sanna katseli tuleen, joka vielä jokseenkin voimallisesti paloi, sillä se oli juuri läjään räsähtänyt. Tunsi jonkullaisia kiitollisuuden tunteita niitä kohtaan, jotka siinä vielä sammutus puuhissa hyörivät, vaikka kaikki pelastamisen toivo oli jo aikaa ohitse mennyt.
"Siinä se oli koti", sanoi Sanna ajatuksissaan.
Yksi toisensa perään lähtivät akat pois—kotiinsa.
"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?" kysyi Sanna tytöltään.
"En minä ole ainakaan nähnyt."
"Ei kattoa pään päällä … ei ainoatakaan leipää!…"
—Siinä hän yksinään istui kivellä, kyynäspää polven ja käsi posken nojassa, tuo Nurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä vielä viimeiset sammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen innon valtaamina kokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi hävittämään niitä muutamia, jo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita oli revitty irti seinistä, ennen kun kokonaan paloivat.
Tuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut. Miehen sydämellä oli raskas taakka, oikein hirveän painava. Puutetta oli heillä ollut ennenkin, mutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet sietämään … se oli tullut jokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin oli ollut aina lämmintä ja kotoista tuossa vanhassa mökissä… Mutta nyt?
Tuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan, mihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat … viides äidin sylissä, ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa ollut velvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän elättämisestään edesvastauksessa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta Jumalalle.