"Jassoon," Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi sitä varten nousta.
"Kyllähän niitä puita nyt olisi ollut, ettei sitä varten olisi tarvinnut yösydännä metsään mennä," sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta Sannan mielestä oli siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vieskoista.
"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes kävelemään aikansa kuluksi," koetti Sanna puollustaa.
"Jopahan… Kyllä se surkea tapaus oli teille."
"Oli se."
Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä tuntui niin unelias olevan.
Tuppu ja Liinukin toisinaan unissaan alkoivat itkeä, kun kaikellaiset möröt ja painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan kuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Ja kun lapset huomasivat että äiti oli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat taas pian kun äiti vakuutti, ettei enään näe pahaa unta. Aukustikin toisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolla rasvalla voideltu.
Miinaa ei äiti uskaltanut ollenkan käsiltään pois panna… Pelotti, että pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennen kuin tyystytetyksi saa ja yhä enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.
Rahia vastoin Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään raatsinut vetää silloin kuin Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä kirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi … josko olisi jotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.
Silmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas tehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei nyt enää yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista vettä pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla yhteen mittaan pyhki, niin rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin hän itsessään tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti noussut ja valkeata takkaan tehnyt … ehkä sitten olisi silmiäkin karvastelemasta laannut.