… Jos vielä tulevat kipeiksi ja rupeavat oikein pakottamaan, niin sitten on ainakin hukka käsissä…
Tämä se vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne rupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa. Onnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin monta, eikä yhtään asiaa, joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja pientäkään toivoa herättänyt.
Kovin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo monasti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet hirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin ryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Tuota hän ajatteli ja sitä levottomammin odotti aamua.
Kello löi 4.
Tiina oli ollut hetkisen horrossa, mutta kuuli kuitenkin tuon.
"Neljäkö se löi, kello?" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein tolkulla.
"Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti ylös nousee?"
"Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan viidenkin aikana," puhui Tiina unisella äänellä.
"Mitähän teidän niin on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on yksinäinen ihminen ja muutenkin…"
Tiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi: