"Haluttaisiko Sannan jo nousta?"
"Niin … ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua ollenkaan … häiriynnytte vielä pahemmin… Meistä on teillä niin paljon vaivaa."
"Nouse vaan ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö. Kyllähän minä nyt tämän yhden yön aina jaksan. Tuolla on puuvärkkiä loukossa ja tuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä pöydällä. Minä vielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin tulemaan."
"Jollei teidän mielenne siitä vaan pahastu, niin kyllä minä mielelläni… Tuntuu niin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan ja kamaloita ajatuksia vaan päässä liikkuu, kaikellaisia…"
Sanna koetti laskea Miinan olkien päälle, kun sai hänen vähän rauhoittumaan. Nousi sitten ja teki tulen takkaan. Pani pataan vettä Tiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan aamu-askareita; kahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna. Huolista osa unehtni tämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän piteimmättä sai rauhaa eikä häirinnyt.
Sanna istuutui takan ääreen tuolille. Syviin ajatuksiin hän vaipui, laski kädet helmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.
… Jospa saisikin tässä nyt talven yli olla… Mutta kun Tiina jo äsken sanoi, että "kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää…" Ei taida olla tässäkään turvaa pitemmälle, eikä lupaa olla…
Jos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes Joulun taakse?… Olisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen tottunut…
Mutta eihän tuotakaan raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivautuisi.
"Hyvä Jumala, mihin tässä kuitenkin joutuu!"