"En ymmärrä."
Tuon pitemmälle ei keskustelu päässyt, sillä ei kumpasellakaan ollut mitään ehdotusta esiin tuotavana.
Tiinakin nousi ylös jo ja rupesi kahvia juomaan. Kaatoi Sannalle ja Matillekin. Niin merkillisen hyvälle se heistä maistuikin tällä kertaa … niin hyvälle, etteivät milloinkaan ennen muistaneet, kuten itse Tiinalle kertoivat.
Lapset heräsivät, miltei yhteen aikaan. Heille oli hauskaa tuossa pahnain päällä vehkeillä niin kauan kuin äiti käski pukemaan ja korjasi pois oljet. Lapset eivät yleensä osaa kestävää murhetta kantaa. Hetkellinen ilo sen poistaa.
Mutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Sitä ilmoitettiin alussa vaan niin kuin totutusta tavasta, eikä siis erityistä intoa osoitettu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät oikein todellista leivän ikävää saapumasta. Mutta kunnes mökin vähäpätöiset uutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui nälkä myöskin todellisena, oikein vatsan vaatimuksena. Pienemmät rupesivat siitä jo itkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei nyt enään viihtyisi muusta kuin leivästä.
Ja kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin sydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Vaan sitä kävi pitkäksi odottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään. Vielä, Tiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt ruokaa itsellä. Käski olla siivosti kun ihmisten tupaan menevät, niin kyllä saavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä annetaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.
Hyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla, missä vaan sisällä pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita, jauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella antaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.
Kyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti uskalsi jo ruveta vähin toivomaan, että elämä tästäkin lähin saattaa ruveta päisin käymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui, niin että sitä tuskin muisti ensinkään, kun koko pussillista ruokavaroja kylästä vaimollensa käteen toi. Vaimo rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa miehensä tuomiset. Ei hän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan paljoa heistä välittivät… Tylymmiksi oli luullut heitä, kuin he todella olivat.
Ja toisen ilahtunut mieli vaikutti terveellisesti toiseen ja muodosti sointuvaa tyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.
Lapset tulivat kotiinsa iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat vielä jonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet jonkun vaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne, ne vasta tosi riemua tuottivat.