Tiinakin rauhoittui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi hätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa syöttämään. Tuota hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä hänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.
Yöllä häntä oli oikein kiukuttanut toisinaan, kun ei ollenkaan tahtonut unen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä pitemmälle … onhan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kun hänkin, köyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.
Ikävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen huokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli nyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli tuon huokimisenkin vaikuttavan. Ja kun mieli myrryiseksi kääntyi, niin ei enää tullut ajatelleeksi sitäkään, kuinka raskaat syyt noilla pahnoilla makaavilla oli huokimiseen.
Mutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja kun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan pienimmistäkin vallattomuuksista,—johtui mieleen ajatus, että antaa heidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kuin jaksaa sietää … ja taitaapa tuohon tottua, hän ajatteli.
Tuo samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta kyläläisten osanottavaisuus häntä siinäkin suhteessa rohkaisi kokolailla. Illan tullessa jo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi ottaa, ajatellen: jos ei anna Tiina tässä olla, niin antanee joku muu tulla tupaansa…
"Minnekähän sitä nyt lähtisi tässä pyytämään kortteeria talven yli?" hän alkoi päivitellä.
Akat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.
Jo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi hiukan ruuvia. Pyöräytti sitten pari ympärystää, ruuvasi taas ruuvia ja alkoi harvaksensa sanella:
"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä … taitaapa sitä tilaa nyt olla."
Tiina puhui, niin kuin se, joka tietää toista ilahuttavansa jollain lupauksella, joka samalla tuottaa itselle jonkullaista uhrausta.