Sanna oli levottomalla mielellä odottanut, mitä alkaisi kuulua. Tiinan vehkeistä hän jo edeltäkäsin näki, että tämä aikoi jotain sanoa, ja että se oli semmoista, joka Tiinan pakoitti taistelemaan itsensä kanssa.
Kohta Tiinan lopetettua, Sanna ilahtunein mielin virkkoi:
"Kyllähän se olisi kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt vielä … jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne."
Matti otti vastaan Tiinan lupauksen, ikään kuin jonkun kauppaehdotuksen, johon kannattaa suostua.
"Noo, jos Tiinan vaan sopii," lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua, "niin kyllä me nyt olisimme tässä… Tuota, en minä sitä nyt ajattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina… Tottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii asettua ja silmänsä saa."
"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse polttaa," lausui Sanna.
"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!"
Tiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua olemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa tarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan luvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enään murheissansakaan olevan … huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät, eivät edes oikein kiittäneet…
Tuo haihdutti säälin tunnetta Tiinasta… Maksamisestakin puhui Matti … pyh! Siinä olisi kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa, ettei vielä elättämään tarvitsisi ruveta…
"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he käskeneet kukaan yöksi edes kotiinsa tulla, kun paljaan taivaan alle jäimme," rupesi Sanna sanomaan samassa kun Tiinan ajatukset noin epäedullisille aloille liikkuivat.