"Niin … noo … mitähän se nyt sitten… Kukapas sitä ihmisille maailmassa apuansa tarjoo jos ei ihmiset," puheli Tiina selvästi tuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.
"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niin kuin Jumalan sallimasta leski ja yksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa," liitti Matti akkansa kiitoksiin.
Tiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä rauhoittumaan ennen kuin tuli sanotuksi:
"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman tilan."
"No niin," äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä onnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vaan ajatteli ja ymmärsi.
* * * * *
Matti rupesi kuulustelemaan työtä. Kahtena päivänä sai hän eräässä talossa halkorankain hakkuuta ja ansaitsi 50 penniä päivältä ja ruoan. Sitten oli kahtena päivänä vapaa-aikaa, kunnes taas kolmantena pääsi erääsen taloon silppukonetta vääntämään. Nyt seurasi pitemmältä aikaa, jolloin ei kukaan tarvinnut.
Noin kolme viikkoa elettiin niillä varoilla, joita kyläläiset ensi liikutuksen valtaamina olivat lahjoittaneet. Lapset kuleksivat, osalta vanhempain pakoituksesta, ympäri kyliä kerjäten. Mutta tulos niukkeni sen mukaan kuin ihmisten liikutus palon johdosta kylmeni. Vaan tämä se oli ainoana elinkeinona. Mitään muuta ei saanut, kun ei talokkailla työtä ollut antaa.
Noin kerta päivässä kävi Matti puita hakemassa metsästä. Loput päiviä hän istuskeli takalla ja mietiskeli itsekseen yhtä ja toista hommaa, johon kuvitteli soveliaaksi ryhtyä. Toisinaan pakkasi riita akan kanssa tulemaan, kun mielten tyytymättömyys ei enään voinut kätkössä pysyä, vaan pyrki ulos huolestuneista sydämistä.
Eräänäkin päivänä alkoi akka sanoa: "Tuossa kaiket päivät istuu ja itseänsä takkakivellä hautoo, eikä mitään koeta yrittää…"