Eräänä päivänä siitä sitten oltiin valmiit lähtemään.
Hiirakko seisoi vakavana, huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin laiskasti päätänsä katsomaan kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä kummastutti tuo lukuisa hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti ja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa kohtaloa … mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla reellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemähenkisen perheen ainoa koti?…
Niin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista… Se ehkä vaan huoli omia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan aikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin todisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa piti.—
"Tpruu hiirakko!" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään kuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. "Isä, eikös näin pidetä ohjaksista kun ajetaan?"
"Mitä sinä, mutta minä… Katsos noin se pitää käydä … noin! Eikö niin isä?" Hemmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi liikahtamaan.
"Noo siinä … olkaa siivolla!"
Isä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta touhua.
Tuppu ja Liinu käärittiin reen perään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne Sanna Miinalle ja itselleenkin myös tilaa teki. Muuten sujoteltiin rekeen kaikellaista kamaa, jota matkalla katsottiin sopivaksi mukaan ottaa, s.o. melkein perheen koko omaisuus.
Hemmoa ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta he anastivat oikeuden istua kaidepuille, saadakseen katsella mailmaa ja nauttia hevosella ajamisen riemusta. Matti vihdoin itse istui poikittain reen pohjaan ja sitten sai hiirakko lähteä.
Heistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihan poikitse.