"Hyvä ihminen," vastusteli Sanna, "mitä nuot toimeen tulevat kuivalla leivällä ja silakoilla… Joskus edes tarvitsevat maitotilkan, lapsiraukat … ei noilla muutenkaan ole herkulliset olot.." Sanna heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.
Pojat olivat oppineet koko hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen,—useinkin jo ennen jyrsitty ja siihen kellahtunut silakka päälle, oli tavallisin annos, mitä taidoissa saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat ihmiset niin tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella, että kerjäläinen mitään muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan sattui, niin leipäpalasta antaessaan, käski mennä toiseen paikkaan piimää pyytämään … valittivat itsellään olevan sitä niin vähäsen.
Mutta ei silti nälkää, nimittäin leivän nälkää, tarvinnut nähdä eikä kestää.
Äidillä, kuin hän pienempäin kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli parempi onni. Ihmiset antoivat tuoreempia ruokia, niinkuin perimäin- ja puuronloppuja. Pojat kun tuon huomasivat pakkausivat äitinsä joukkoon herkuttelemaan. Mutta ihmiset eivät silloin antaneetkaan… Olihan ihan mahdoton tuollaisen joukon vatsoja täyttää! Parempi kun ei anna juuri mitään,—niin ajattelivat ihmiset. Äiti keksikin keinon: ajoi pojat erikseen juoksentelemaan toisissa taloissa, niin sai itse pienemmille lievempää ruokaa.
Matti oli aina, niin kauan kuin kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri joukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan pyyteli van paikottain palovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.
Äiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita, joissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski poikia muihin menemään. Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta taloon kulkea. Siispä, kuin parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden parissa siksi kuin kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina semmoisia paikkoja löytää. Monasti sattui tietämättänsä semmoisiin menemään missä pojat jo olivat käyneet. Niissä emännät toisinaan alkoivat haukkua. Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä kerjäläisiä, kun tahtovat oikein talot kuiviin syödä! … eivät yhtään häpeä mokomat, kuin kulkevat moneen kertaan, sama joukko, yhden talon…
Silloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain täällä käyneen ja, ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle tahtonut. Kun hän masennettuna semmoisista paikoista kääntyi pois päin menemään, niin jotkut emännät hänelle oven suuhun leivänpalasen veivät, motkottaen:
"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla!… Jos ei niille anna, niin sitten pitkin mailmaa molottavat, että siellä ja siellä oltiin niin kovia… Tuos on, ota nyt!"
Paha oli tuosta kädestä vastaan ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään, sillä sitten vasta olisi pärinää noussut, kerjäläisten ylpeydestä. Tuon oli hän kohta, tämän matkan alussa karvaasti kokenut ja oppinut. Parempi siis ottaa vastaan niin pääsee vähemmällä haukkumisella, hän ajatteli. Mutta karvaalta se maistui tuo leipä … kyllä vei jo nälän sen paljas näkeminenkin. Katkerat kyyneleet vuosivat sydämen tuskallisten tunteiden vaikuttamina, kun vapisevin polvin asteli noiden uhkeain talojen portailta alas, Tuppu ja Liinu hameen helmasta kiini pitäen, ja Miinaa kantaen useinkin paksuissa kinoksissa rompi toisiin taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä mahdollisesti saisi edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään pyytäisi. Ei se sillä tavalla selvinnyt missä armelioita ihmisiä asui. Onnensa nojaan täytyi vapisten ja peläten koettamaan mennä… Eivät nuo sentään lyöneet koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa täytyi vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti taistellessa ja silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassa olijain katseita.
Kun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armelioita ihmisiä löysi, jossa esim. istumaan käskettiin, niin siihen hän jäi pitemmäksi aikaa lepäämään. Ja kun siinä ihmiset kaikellaista kyselivät ja ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo mainituksi siitäkin kuinka kova ja ilkeä oli ollut tuon (naapurin) emäntä… Sitähän sitä kieleltä pyrki ulos tulemaan mikä paraillaan sydämessä liikkui. Tuntui niin helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat toisten kovuutta ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa pitämään.—