"No ettekö ole saaneet työtä?" kyselivät muutamat osoittaen käytännöllisyyttään ja samalla näyttäen tietävänsä että paljas laiskuus oli tuon joukon matkaan ajanut.
"Eihän sitä saanut," koetettiin vakuuttaa.
"Eipä tainnut olla haluakaan," jatkettiin toiselta puolen.
"Hyvät ihmiset! luuletteko että sitä vaan noin huvikseen näin kuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivänkin kulkea meidän teitä, niin ettepä enää asiaa leikiksi tekisi." Tuota sanoessa alkoi ääni värähdellä, kumpi sitä vaan sanomaan sattui, Matti eli Sanna, ja kyseliän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään asiasta.
Yösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin oli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset olivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään kerjäläisten kestikievari, ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä toisissa taloissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia joukkoja melkein joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta paremmin antaa kuin muillakaan… Joutaisivat ne antaa toisetkin… Menkää nyt vielä katsomaan edes tuonne…
Tällä tavalla meni monasti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin myöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yön selkään jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän toisinaan heltyi.
Tapasivat he helliviäkin ihmisiä. Muuten olisikin kohtalo käynyt ehkä liian raskaaksi, mutta toivo, että taas ehkä tapaa "oikein hyviäkin ihmisiä," piti vireillä jonkullaista riutuvaa elämänhalua. Vaikka kuvitelmat siinä suhteessa niin usein pettävätkin, niin—kuitenkin eleli toivo.
Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaasen taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.
Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.
"Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän puoli ääneen huudahti, lapsia tarkoittaen.