Vähä jälkeen joulun pyhien tuli muudan varakas naapuritorppari Tahvo Luntinen kaupittelemaan Simolle torppaansa, hän kun oli aikeessa matkustaa Amerikkaan.
"En minä voi ostaa teidän torppaanne", vastasi Simo, "minä olen köyhä mies, ja mitä maan omistajakaan siihen sanoisi?"
"Olen jo puhunut Pynnöläiselle ja hän on juuri yllyttänyt minua tulemaan teidän kanssanne kauppoja hieromaan; sillä hän sanoo teidän toivorikkaan poikanne tähden olevan juuri tarpeellista, että ajoissa hankitte itsellenne laveampaa työskentely-alaa."
"Vaikka vaan; mutta mistä siihen rahat tulevat?"
"Lähtäänpä kuulustelemaan, eikö mahtaisi jostakin löytyä," sanoi Tahvo.
"Ja minä sulan suotta lähtisin laittamaan itseni velkaan; kuka siihen voipi minua pakoittaa?"
Esteri oli tarkasti kuunnellut keskustelun menoa, ja kuultuansa että asia alkoi saada epäedullisen käänteen, sekaantui hän puheesen.
"Minä kun olen vähänäköinen, niin minulla ei ole juuri tuohon asiaan paljo puhumista; muussa tapauksessa olisin minä kova yllyttäjä torpan hankkimiseen. Varsinkin minä noiden lasten vuoksi kehoittaisin Simoa jotakin heidän eduksensa koettamaan."
Simo tiesi hyvin että vaimollansa oli hyvä tarkoitus ja että hän puhui äidillisestä rakkaudesta; hän ei siis nyt enää hennonnut vastustaa tarjousta, vaan pani vaatetta päälleen ja lähti Luhtisen kanssa kylälle.
Koko päivän odottivat kotona äiti ja lapset isän kotiin tuloa.
Erittäinkin ikävöiden odotteli Taavetti tuon uuden tuuman päättymistä.
Isä tuli viimein myöhään illalla kotiin, hyvin väsyneenä, mutta muutoin
hyvillään.