Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin toisinan kun puhuttiin näistä asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Ja hän oli tuntevinaan mielessään rauhoittavaa lepoa, että Jumala oli antanut anteeksi.
Toisinaan kuin mieli kiitollisena oli ja sen johdosta viimeisen talvelliset ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen rasittava aavistus ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta tuota kurjuutta näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin voimin tuon epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha tuntui ivaillen tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja jonkullaisena savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan avaruuteen.
"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän joskus ajatteli ja toisinaan tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin tuosta nyt isommiksi aina, että rupeevat kelpaamaan ihmisille … ja sittenhän sitä menotkin vähenevät." Tuo toivo, päästä joskus vapaaksi lasten elättämisestä, se aina paraastaan rauhoitti. Sillä se oli niin varmaan tiedossa joskus tapahtuvan. Ja kun sitten vielä keitti pienen pannullisen kahvia ja särpi sitä, niin se vaivutti tunteet ikään kuin jonkullaiseen hurmaus-tilaan, rauhallisen levon helmoissa tuudittelemaan.
Kun kesä kului pitemmälle, niin ikävyyden kohtaukset Sannalta harvenivat. Säästöjä tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat aina joksenkin tarkoin loppuun siksi kuin uutta rahaa saatiin. Mutta se ei erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne koko vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa. Köyhyyttä olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä halunneet kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä, silloin kuin siihen oli tilaisuutta.
VII.
Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa ——n asemalle. Työmiehet jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa työmiesten pois menoa varten, ainoastaan kulkua hiukan hiljentää.
Juna hiljensi vauhtiansa aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja tiheään, ikään kuin orit, jolla on vimmattu halu eteenpäin rientää.
Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaunuin reunalle alas hyppäämistä varten.
"Pii pii piii…" kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan paikkaa.
"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat toisille, jotka vielä kuhnailivat.