Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikauttaa eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä valitus sentään sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.
Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä tuotti.
Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se seisahtui. Matti kuuli tuon ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä. Sanna alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vaan muodostui … sanoja ei siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä kuulemaan mitä hän sanoisi.
"Ei … me … saaneetkaan … enää … tupaa…"
Sannan hytkytys kasvoi.
"… mutta … kyllä … Jumala teistä … murheen … pitää. Hyvästi."
"Sen vuoteen täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli koneen kulettaja sanomaan.
Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot vavahtelivat ja sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.
Miehiä tarttui vuoteesen ja nostivat sen vaunuun.
"Älkää nyt kovin suretko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun täräys oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi Mickelson Sannalle, vaunuun mennessään.