Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.
"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin ei hänestä muuta tule kuin koti kuntansa ruotivaivanen."
Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki parahdellen.
"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku. Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kuin häntä ulkoapäin huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat osoittivat myötätuntoisuuttaan pitemmällekin. Joku tarjoutui kantamaan Miinaa, kun äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja yleensä puhuivat he Sannalle osan otolla ja lohduttaen.
Ja Sanna tunsi tuon johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläis elämä ja sen tuskallisemmat varjopuolet ne tunkeusivat esiin vastustamattomalla voimalla.
VIII.
Sanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi kun toivo ja pelko sydämessä vallasta taistelivat.
"Vai niin." Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen: "Mitä teillä nyt olisi minulle sanottavaa?" Insinöri katseli ystävällisesti Sannaa, nojasi toista kyynäspäätään pöydän reunaan ja hiveli käsiään.
Sanna notkisti polviaan kun insinörille puhumaan rupesi.
"Se minun mieheni … kun sen niin huonosti kävi…"