"Eipähän pakkoa ole! Mutta kun antaa, niin antaa. Ei tuohon viitsi nimeänsäkään tuhrata muutaman pennin tähden, kun asia sanomakirjallisuudessakin julaistaan. Kirjoita nyt selvästi: Nestori Pekkolainen, Kunnallislautakunnan jäsen… No mitä nyt?" Kysymys koski tyttöä, joka häntä tuli tupaan kutsumaan. Itsekseen tyytymättömästi muristen, kun oli tultu häiritsemään niin hupaisista ajatuksista, meni Pekkolainen tupaan.
"Noo, mitä sillä Sannalla nyt?…" hän kysyi seisahtuen keskilattialle itseänsä keikistellen ja suu iva hymyssä.
Sanna arveli, että tuo lapsiton pohatta ivailee hänen raskaana ololleen, ja huokasi.
"Tulin tänne katsomaan", sanoi hän sitten, "eikö isäntä meillekin puollustaisi vähän vaivais-apua?" Hän rupesi henkeänsä pidätellen vastausta odottamaan, samalla kun Pekkolainen häntä pitkään kulmainsa alta katseli.
"Jaa", pani viime mainittu vihdoin pitkään, kiikautti toista polveaan ja lähti huoneenperälle kävelemään. Palasi sieltä taas puoli lattiaan:
"Tuota … se miehesi kerran mulle tässä niin leveili, etten tiedä, josko välitän teistä mitään", hän sanoi. Pyörähti taas ja meni perä-ikkunasta ulos katselemaan.
"Koska J——lan tähden?"
Vastaamatta Sannan kysymykseen, jatkoi Pekkolainen ikkunasta ulos katsellen:
"Niitä elätettäviä karttuu vaivais-hoidon niskoille niin, että lopuksi ei tässä saa muuta kuin riihestäpäin ajaa viljansa vaivais-makasiinille … laiskain elättämistä varten."
Sivumennen sanoen, hän itse vuosittain maksoi vaivaisten varastoon 7 kappaa ohria ja 7 rukiita.