Sanna ei jaksanut puhua mitään. Kuumat kyyneleet alkoivat ripistä poskille… Pekkolaisen puhe teki kipeitä haavoja sydämelle.
"Rupeaako se miehesi paranemaan?"
"Niinpä se kuuluu."
"Sekin", jatkoi Pekkolainen, "kun ei viitsinyt työtä tehdä täällä … laiskuuksissaan lähti maita mantereita ratuamaan … ja rautatielle isoja palkkoja saamaan. Mutta omaan pitäjääsen sitä sitten on raja kun ruodin paikkaa ruvetaan kuulustamaan. Kerjäämällähän te siihenkin asti elitte, ja nythän sinä olet tehnyt kauppaa kuin hantesmanni. Tottapa jotain on kasautunutkin?"
Isännän suu oli hymyssä, kun hän kääntyi Sannaan katsomaan. Sanna katsahti Pekkolaisen silmiin ja huomasi niiden tirkuttamisesta, että hän oli juovuksissa.
Pekkolainen astui likemmäksi.
"Valtiolta sinä saisit elatusta pyytää", sanoi hän ikään kuin jonkullaisella harrastuksella. "Valtion työssä Matti teloittui, niin valtio elättäköönkin!"
"Kukapas niitä köyhän asioita sitten valvoisi, haukutaan vaan kaikkialla, mihin puutteinensa kääntyy."
"Haukutaan", matki Pekkolainen, "haukkumiseksi se aina otetaan, jos joku sanoo asian julki ja halki. Ja kuuleppas, tuota, Sanna, kyllä sellaisen täytyy kärsiä edes puhuttavan, joka ei muualta jaksa elää kuin vaivaishoidosta, ei sitä sovi pahaksensakaan…"
"Kyllä sen näkee että te olette pirua kovempi, niin että ennen sitä kuolee nälkään ristissä käsin ja hammasta purren, kuin tuollaisilta enää pyytääkään!" puhkesi Sanna vihasta kähisevällä äänellä puhumaan ja lähti ovellepäin, jatkaen: