"En minä tiijä", sanoi toinen.
"Se on viinaa", selitti poika, joka oli vanhin heistä, ja oli tarkkaan seurannut pöydän ympärillä olevain tekoja.
"Onto te mantteeta?" kysyi vielä pienin.
"En minä tiijä", sanoi taas toinen tyttö.
Poika kurkisti päätänsä lähemmä sisariaan ja sanoi hiljaa:
"Sain minä kerran pikarin pohjalta salaa sormella maistaa; ei se ollut hyvin makeeta."
Pieni tyttö herkesi kyselemästä kun tiesi ettei se "hyvin makeeta" ollut. Mutta pojasta se oli jo ollut "vähän" makeata ja kuka tietää kun aikaa kuluu!… Samoin ovat ehkä nuokin pöydän ympärillä istujat "sormella" maistaen aloittaneet, ja on ehkä maistanut vaan "vähän" makealta. Mutta nyt he eivät enää maistaneet sormella, eikä se tainnut enää vähä makealta maistaakaan. Kerta kallistuksella meni suurikin pikari tyhjäksi ja kiire näytti olevan toista ottamaan.
Eihän nyt ollutkaan mitään ujosteltavaa. Kaikki olivat miehiä ja vieläpä melkein jokainen—nuoria miehiä. Nyt oltiin nauttimassa ilman pelkoa. Uneksitut tuhansien markkain tytöt eivät tätä nähneet. Heidän nähdensä, markkinoilla ja sulhas-matkoilla, piti viiniäkin maistaa hyvin varovasti, aivan niinkuin se tahtoisi hengen salvata. Siitäpähän tytöt nähnevät ettei se maista enempää kuin he itsekään, ja että kyllä sille saattaa lähteä.
"Käyppä härkää heruttelemassa", sanoi yksi, kaataen heiluvalla kädellä viimeisen viinan pikariin ja loput pöydälle.
"Elä pöydälle", sanoi toinen, jonka pullo oli vasta vähän enemmillään kuin puolillaan.