Suuren kylän läpi sitä sitten kuljetettiin, jossa kaikki pääsivät tuon tapauksen tietämään. Ei tainnut moni surra härän kohtaloa, vaan melkein kaikki toivottivat, ettei niitä enää koskaan näkyisi näillä seuduin.
ISÄNTÄ.
Kirjoitti Kauppis-Heikki.
"Kalle, kuule! mene työntämään kärrit kujasta ja ala laittaa Punin päälle siloja. Joutuin, joutuin, lyhyt on päivä, ilta tulee, ennen kuin olen kaupungista takaisin… Kaisa, hae minulle ne sarkavaatteet, kärrissä istuessa tulee kylmä ohuemmilla… Joko on rengit menneet työhön? Tuollahan tuo on vielä Tuomas. Kuule, Tuomas, menkää Ruuna-notkoon ja aloittakaa ojan kaivua siitä takaladon perästä metsäniemekettä kohti, sitä suuntaa, johon minä kesällä jo keppiä pistelin. Toiset alkaa väännellä kantoja siitä notkoladon ympäriltä ja raivailla metsärannasta pajukoita. Ja menkää nyt heti … lauvantaipäivä… Jospa ottaa evästä mukaan, niin ei tarvitse kävellä tätä väliä… Kaisa, käske piikain laittaa… Lauvantaipäivä … liikkua pitää… Joko sinä toit ne vaatteet?"
"Muutahan ensin nuo puhtaat liinavaatteet päällesi? Et kai sinä noilla viikollisilla vaatteillasi mene ihmisten ilmoihin", sanoi emäntä Kaisa.
"Eipä tässä joutaisi … ja missä ne vielä ovatkaan?"
"Siinä aivan vierelläsi, sängyn laidalla."
"Ka, niin. Vaan nämä uusimmat vaatteetko sinä toit; eikö niitä vanhempia olisi ollut?"
"Vanhat ne tulee niistäkin, pane vaan päällesi. En minä jouda toisia noutamaan, rieskan alustamiseen on kiire."
"Muuttaa heidät sitten … kumpaisinko päin tämä?…"