"Kyllä, kyllä!" huusi Kalle jälkeen ja oli mielissään, kun pääsi täksi päivää vapaaksi kiirehtimisestä. Hän oli ijältään vasta puolivälissä toista kymmentä eikä pitänyt niin suurta lukua, jos työmiehet vähän seisoivatkin.
Isäntä antoi Punin hypältää aika kyytiä. Punikin muisti vanhastaan että kiire on matkalla ja täytyy joutua. Lika pärhysi kärrin pyöräin kupeella, aina maantien ojaan asti. Ajoi siellä muitakin kaupunkiin, vaan useamman edelle meni Puni. Mielellään muut ajajat antoivatkin tietä, kun näkivät, että "Ison-Majalan" isäntä ajaa.
Tunnettiin hänet kaupungissakin melkein joka kauppiaassa, syystä ettei monella ollut suurempaa voikorvoa kaupaksi tuotavana.
Vähä jälkeen puolen päivän hän joutui perille ja sidottuaan hevosen muutaman kauppiaan kartanolle, alkoi kävellä puotiloissa. Tupakka oli puotilaisilla ojona ovesta sisään astuessa. Ei kerinnyt aina yksi sikari kuin vähän palaa, kun se jouti saapasvarren mutkaan toistaiseksi.
Ostoksista puhuttiin ja kauppoja tehtiin. Sivupuheina oli parhaallaan mellastava Turkin sota. Siitä kyseli ja puhui isäntä niin halukkaasti kuin pelloistaankin.
"Kyllä saivat Venäläiset ottaa kovalle, ennen kuin pääsivät siihen lujaan linnaan. Mikä se nyt olikaan?"
"Plevna", sanoi puotimies. "Eikö mitä muuta panna?"
"Niin niin, Leona, sehän se oli. Ja olihan siellä yksi paha solakin, jossa kaatui paljon väkeä, vaan en taas muista sitäkään."
"Se on Sipkan sola."
"Niin, niin, Sitkan solahan se olikin. Siinähän ne jo kerran olivat kaikki meidän puolen miehet niin ahtaalla, että heittäytyivät pitkälleen."