Ilta alkoi hämärtää, kun Musti viimeinkin sai saaliin kiini. Siinä oli miehillä päiväpalkka: yksi piikillä karvattomaksi tuohottu oravan nahka ja Mustille vaivoista lihat. Jokaiselle oli tämä kuitenkin mieleistä työtä, sillä siinä oli yhdellä tiellä sekä hupia että—hyötyä.
* * * * *
Syksy muuttui kylmäksi. Tuuli kääntyi pohjoisen ja nyhti viimeisetkin lehdet irti puista. Majalan suuri pihlajikkokin rojotti lehdistä paljaana, ainoastan kylmän tuulen kypsyttämät marjatertut riippuivat vielä oksissa, ja niitä nokkimassa lennellä hyrisi aamusta iltaan joukko pieniä lintusia.
Ikävän näköisenä seisoa sojottivat humalaseipäätkin, jotka kesällä olivat niin laajain lehtien ympäröimänä. Kaikki kasvit ja puut olivat surkastuneet, ja kiukkuisen tytön tavalla nakelleet pois huivinsa ja huntunsa siinä toivossa, että jos tuo ärsyttelevä pohjatuuli tuon kepposen nähtyään rupeaisi lepyttelemään. Vaan ei pohjatuuli ollut tietääkseenkään vihoista, ei osoittanut pienintäkään kohteliaisuuden merkkiä. Ei edes sen vertaa, että olisi lunta riputellut paljaiden oksien suojaksi.
Järvetkin menivät jäähän ja jäätyessään liikahtelivat tyytymättöminä kuin koiran penikka asettuessaan nukkumaan kovalle vuoteelle.
Isäntä kävellä huhmi työpaikoissa, eikä ollut vähääkään elämäänsä tyytyväinen, kun ei saattanut jatkaa ojan kaivua eikä päässyt hevostöillekään. Toinen harmi oli hänellä siitä, kun eräs kuuden sadan saamisvelka meni velallisen köyhtymisen kautta tyhjän tuntumattomiin. Niin se meni kuin kaivoon olisi nakannut. Nyt olisi pitänyt vahingon palkkioksi ryhtyä sitä kovemmin työtä teettämään, vaan ei satanut lunta … eihän satanut, kylmi vaan niin, että maantiellä ajavain kärrit jyrisivät kuin olisivat kalliota kulkeneet. Jyrinä kuului aina Majalaan asti, vaikka matkaa oli maantieltä virstan paikoille.
Vasta Joulukuulla poistui pohjatuuli ja muutamia pilven tapaisia alkoi kuljeskella nakellen alastomien puiden oksille joitakuita lumen haituvia kuni köyhille vaatteen apua. Pilviä nousta nuijaroi yhä enemmän taivaan rannalta, niin että yhtenä iltana selvään näki ensi yönä satavan lunta.
Sepä isännän huolia virkistytti. Yön siirryttyä vähän yli puolesta, nousta komusi hän jo ylös ja lähti joukkoja herättelemään. Vanhin renki kuuli tupaan, että jo tulee porstuassa ja kävi orrella riippuvia saappaitaan heilauttamassa, ja oli taas nukkuvinaan.
"So pojat, so pojat! nouskaa ylös rekiä laittamaan, lunta on pihalla."
Renki kohotti päätään ja sanoi: "Ei, Lempo soikoon, ole nuo kengät orressa vielä herenneet heilumasta."