Isäntäkin katsahti kenkiin ja aivan todellakin ne heiluivat. Arvasi hän, ettei ne sentään illalliseltaan heilu ja jatkoi hämmästymättä tointaan.
"Pojat, nouskaa pois, nouskaa pois. Kalle, sinä myös. Alkakaa laittaa rekiä, päivän tultua pääsee heti lähtemään. Kalle, sinä saat päivän tultua mennä Punilla vannepuita ja vitsaksia keräämään … vähän lumen aikana on joutuisa kerätä koko talveksi … no joutukaaten, joutukaaten … ja sitten hakkaatte loppupuhteen hevosille silppuja. Kiireelle, kiireelle … päivä kohta valkenee."
Ei hän itsekään uskonut että päivä "kohta" valkeneisi, rengit vielä vähemmin. Istui sitten rahille ja ongiskeli siinä, poikia kiirehtiessään, kiiskiä. Puheli vielä ylösnoususta, kun rengit jo olivat ovessa menossa. Jälkimäinen paiskasi ovea, niin että tupa heilahti ja jupisi:
"Eiköhän tuonne helvettiin pääsisi vähemmällä hopulla."
Isäntä havahti oven paukauksesta ja kohautti päätään.
"Uh! johan ne menevät … hyvä, hyvä."
Kohta oli kaikki käynnissään kuin tehtaassa. Navettakodan muurin alle ilmestyi ensiksi valkea työtään tekemään veden lämmityksessä. Lehmien hoitajat liikkuivat ulkokartanolla.
Heiniä ja olkia kannettiin navettaan, josta aina ovea avatessa pöllähti ulos lämmin, sakea ilma ja samalla kuului lehmien moni-ääninen yninä. Sonni yltyi ammua kijastamaan, eikä asettunut ennenkuin piika sätki luudan varrella selkään. Tallin yliseltä kuului silppumyllyn vinguttava pyörintä. Niin kului pimeän aika ja päivään mennessä oli muiden töiden lisäksi syöty, vieläpä nukuttunakin noin nimeksi.
"So pojat!" alkoi taas päivän hämärtäessä kuulua. "Kuules, kuules," sanoi hän Kallelle erikseen. "Mene sinä niitä vannepuita ja vitsaksia keräämään sieltä Kiiskilammin ympäriltä … tuolla puolen lammin on varsinkin hyvää vitsasmetsää".
"Vaan lammin tuolla puolenhan on muiden maata", muistutti Kalle.