"Ei yhtään. Mitä tuo kuusi sataa, kun olisi kuusi tuhattakaan. Enemmän ne ovat vielä maksussa ja silloin on hyvä luottaa siihen, että kyllä tolho toista kasvattaa. Vuoden, parin päästä ne ovat sen kauniisti takaisin maksaneet korkorahoilla."
Tämä auttoi aivan kuin olisi kylmällä vedellä valellut.
"No on, onkinhan tuota sentään vielä", sanoi isäntä ja lähti Kaisan kanssa pihaan astumaan.
"Puolen tuhannen saappaathan siitä Punista tuli", sanoi Kaisa, "vaan kannattaa meidän kävellä niillä niin hyvin kuin köyhempien kolmen markan saappailla ja vielä paremmin."
"Niin no, kyllä se ehkä…" sanoi isäntäkin, vaan ei vielä aivan varmasti.
Meni sitten työmiehille antamaan neuvoja ja entinen sota alkoi.
Huomen aamuna kuului vielä aikaisemmin tuo tuttu ääni: "pojat, pojat, nouskaa pois, päivä kohta valkenee," niin etteipä paljon valheeksi joutanut rengin kuje siinä, ettei kengät ennättäneet lepo-aikana heretä heilumasta.
Elämä oli taas tullut entiselle tolalleen, taloudellinen taivas selvinnyt noista mustista pilvistä ja nyt hän tuon rakennuksensa keskellä huiski ja hommasi kuten maalari poutasäällä maalattavan taulun ääressä. Ja kun tuli kaupungista, kehui hän Kaisalle että on jyviä, on rahaa ja kielsi ettei tarvitse surra … ei ole hätää. Mutta kun pieninkin vastus kohtasi piti Kaisan ruveta kehumaan. Ja jos ei tätä toista kehujaa olisi ollut niin tuskin olisi suurin kehuttavaakaan ollut.
KOTOA KOTIIN.
Kirjoitti Heikki Meriläinen.