Tuli maata asettumisen aika. Isäntäkin heittäytyi vaatteitaan riisumatta pitkälleen, vaan ei saanut unta kun rupesi ajattelemaan viime aikoina tulleita vahingoita. Kuka sen tietää, ajatteli hän ja nousi taas kävelemään. Kuka sen tietää, jos tulikin on jäänyt johonkin pahasti, ja palaa koko talo ja tavarat kaikki tulena taivaalle. Kun kerran rupeaa tulemaan onnettomuuksia, niin niitä tulee useampia.
Meni ensin kotaan. Ei sieltä tulta löytynyt kuin padan alta muutamista hiilistä nimeksi vaan. Piti käydä kujassakin Puni vainaata katsomassa. Kuusi sataa markkaa ja niin hyvä hevonen, ajatteli hän siinä ja aina vähän päästä. Kuusi sataa ja paras hevonen … toistatuhannen markan vahinko.
Näissä ajatuksissa kului yö ja loppu-ajatukseksi tuli se, että mihinkä tässä joudutaan! Aamupuolella hän nukkui noin puolihorroksissa ja Kaisa kuuli, että hän unissaankin jupisi noista suurista onnettomuuksista. Tämä pani Kaisan ajattelemaan, sillä hän tiesi vanhastaan miehensä heikoksi vähäsiäkin huolia kantamaan, Kallen laittoi äitinsä isännän nukkuma-aikana päiväksi ulomma, johonkin työpaikkaan.
Päivän tultua työhönlähdön aikana ei kuulunut liikanaista hoppua laisinkaan, ainoastaan tavalliset neuvot, jotka annettuaan hän meni kävelemään, yölliset ajatukset myötäänsä mielessä. Käveli pihan seuduilla joka paikassa ja istui äänetönnä tuvassa, välistä kävellen akkunasta akkunaan ja katseli ulos, jolloin Kaisa häntä tarkasteli ja huomasi että katsannossakin oli jo vähän noin erikoisempaa, joka aavistutti…
Isännän mieleen johtui että hän Punilla ajoi silloin viimeksi, kun kävi toissa päivänä alankoladosta heinässä ja kuolemansa edellä se olikin niin rajuna, jotta sai alituistaan pidätellä. Niin, sieltä hän kävi viimeksi heinässä … tuntui niin oudolta, kun ei Punia ollutkaan. Piti lähteä tuolla ladon luona käymään… Sinne hän kävelikin verkalleen ja istui alaspäin, ajatuksiinsa vaipuneena, kynnykselle. Istui siinä kuinka kauvan, ottaen aina alusta laskettavaksi nuo kolme kohtaa: kuusi sataa, paras hevonen ja mihin tässä joudutaan…
Kaisa alkoi pitkästyä, sillä hän oli pitänyt silmällä minnekä päin miehensä oli mennyt, kun ei näkynytkään takaisin tulevaksi. Täytyi lähteä katselemaan ja lähestyessään näki hän että siellä se istuu allapäin. Ennen lähestymistä tekeytyi Kaisa niin huolettoman näköiseksi, kuin ei olisi mitään tapahtunut.
"Mitä sinä täällä istut?" kysyi hän melkein nauraen.
Verkalleen nosti isäntä päätään ja kasvoista näki selvään tuon vanhan lauseen suurista onnettomuuksista.
"Lähde, veikkonen, pihaan", jatkoi Kaisa. "Tuotako sinä hevosen kuolemata suret … hoo … kaikkipa sitte! Se ei meissä tunnu enemmän kuin jos köyhältä nappi nutusta tipahtaa, niin ostetaan. On meillä rahaa ostaa parempikin hevonen, kun tuo oli, eikä lopu, jos montakin ostetaan. Surkoot köyhemmät, vaan ei me, se ei kannata niin pieni asia".
Isäntä nousi seisalleen, katsoi Kaisaa silmiin ja sanoi että "entäs sekin kuusi sataa, eikös sinua huoleta?"