Tervaspölkkyjä oli vahaiset kasat, joita isäntä määräsi Pekan peittoamaan lateesen. Pekka heitti takkinsa ja alkoi hartian voimasta puotella raskaalla kirveellään tervaspölkyn päähän ja heti lähti kulkemaan kiertävä rako pihkaisessa pölkyssä.
Isäntä jätti Pekan yksin siihen ja palasi kotiinsa.
Miellyttävästi soi Pekan korvissa raikea kaiku, joka väsymättä virtaili hänen kirveensä raskaista iskuista.
Maaliskuun iltaruskon kultaisessa hymyssä uiskenteli Korpilammin kalteva rinne, kuin Pekka väsyneenä istahti tervaspölkylle ja ikään kuin nautti illan autuaasta rauhasta. Ainoa mikä häntä mielessään kiitti oli se valtainen kasa kirkkaita säröksiä, jotka hohtivat kuin kultaiset vuoleet iltaruskon tyyneessä hämärässä. Vahvat kädet ja terve ruumis tuntui niin lupaavalta, että voisi vaikka pelloksi raivata tuon murtoisen kuusikko- ja koivikkorinteen. Tieno näytti niin mieluiselta tänä viehättävänä iltahetkenä, että oikein sääli oli lähteä Kerilään.
"Työ kuin työ. Niin on, olipa tuota orsilla tai parsilla tässä matoisessa maailmassa. Minä olin mielestäni aina parempi renkipoikaa, vaan nyt on oma sika riihen eteen kiertynyt. Ei parane se punniten. Mitäpä hyötyisin, jos katsoisin jälelle mennyttä kiveä, niin menisi vene toiselle. Välttää semmoiselle kuin minulle."
Niin itseään halveksien, alakuloisena hiihteli Pekka Kerilään renkiytensä ensimmäisen päivän iltana. Siellä iloisen emännän ystävällinen kohtelu lievitti Pekan syvintä katkeruutta. Pekka tunsi, että hänellä ei olisi missään niin hyvä olla kuin täällä yksinäisessä metsätalossa, jossa ei halveksivan silmää nähnyt.
Aika meni menojaan kuin hän suuren tervasruukin kanssa sai myskää melkeen liikkumatta muuhun työhön sen kevättä, ja kevätpuolen kesää sitä polttaissa ja haalatessa rantaan. Ouluun ei lähtenyt, ei kahden kaulansa edestä. Sinne meni isäntä kasakoitten kanssa. Sillä aikaa Pekka hakkasi kaskea tervasmurron pohjalle Korpilammen päivän-kaltevalla rinteellä.
Ei ikinä ollut Pekka tuntenut sen hauskempaa työtä kuin sen kasken hakkuu. Mitä laveammaksi kaskiaukea tuli, sitä miellyttävämmältä se näytti ja sitä enemmän tuli intoa aukasemaan.
Mielihyvällä katseli isäntä tervaretkeltä tultuaan Pekan avarata kaskea ja lausui kiitoksensa. Vaan mieluisemmalle tuntui se kiitos Pekan mielestä, minkä tuo murtoinen, mykkä kaski lausui, jossa soleat puut huoletonna vieri vieressään makasivat harjun kantoisella kamaralla. Pekka tunsi, että hän voi jotakin saada aikaan ja yhä voimakkaammin tuli se ajatus mieleen, että voisi raivata avarat pellot tuohon. Ja tänne kiintyi hänen halunsa Korpilammen rauhaiseen laaksoon.
* * * * *