"Tokko sen retka tiedät painua ulos, vaan odotatko viimmeistä käskyä?"

Hänen laihat kasvonsa ja pieni otsa paistoivat kuin tulinen kekäle ja silmät löivät tulta.

Pekka älysi lähteä ja mennessään silmäsi isää ja äitiä ja hönkäsi Mokin pois jälestään, joka olisi lähtenyt matkaan. Käveli kartanolle ja seisahti. Kaikki oli kolkkoa, autiota, sisällä ja ulkona. Kylmä oli tuulikin, joka tiukasti puhalteli nurkissa, vähän väliin heikoten ja taas kiinnittäen. Tuntuipa siltä kuin ei olisi sallinut Pekan siinä seisovan, alkoi ahdistella suojaa etsimään. Vaan mihinkäs nyt otti uransa. Tuuli on kurjalla tupana, vastaranta vaivaisella. Ei tiennyt mihin mennä, vaan mennä piti. Käveli muutamia syliä toiseen taloon päin, vaan tie nousi pystöön. Tiesi että kaikkein kummaksi sielläkin joutuisi. Ei ollut pitkältä aikaa miettimään. Pohjatuuli poutaisen taivaan alla teki tehtävätään. Kengät kylmi jo ihan sarveksi ja alkoi jalkoja puristaa ja muuten alkoi värisyttää. Kyyneleet tulvahti silmistä ja huokasi:

"Voi taivaan suuri luoja minua onnetonta."

Alangolla oli heinälato, jonka auki oleva ovi ammotti kuin olisi tahtonut avosylin kutsua turviinsa. Sinne pyörähti Pekka, työntyi heinäin sisään ja tunsi tarkenevansa siellä yötä. Tuli vähän iloiseksi kuin pääsi suojaan, vaan heti synkistyi mieli kuin muisti isän ankaran tuomion ja linnassa olon, minkä häpeän hän sillä oli päällensä saanut. Eihän viitsi ihmisille silmää näyttää. Musteni mieli, koko mailma näytti niin tyhjältä, niin synkältä. Koko elämä näytti paljon synkemmältä kuin se kaupungin linna. Hävisi aivan kokonaan elon toivo Pekan sielusta. Ainoa mikä oli valon sädettä, oli äitin viimmeinen lempeä katse. Vaan isän julma muoto oli hirvittävänä peikkona, joka nieli senkin elon kipinän Pekan sielusta. Ei ollut tietä ei telaa mihin paeta. Ainoa turva, minkä Pekka löysi tuona kamalana hetkenä oli tuntematoin kolkko hauta. Muuta ei ollut tietä, sinne täytyi käydä syvin eli matalin. Tuskaisena viehkuroi hän heinäin sisässä. Yhtäkkiä hyppäsi ylös. otti puukkonsa, seisahti ladon ovelle hampaat yhteen puristettuna. Tuimat silmät seisoi päässä kuin kivettyneet, kiristettyin hampaittensa läpi veti henkeä sisäänsä, ojenti kätensä ja tuijotti veitseensä.

Mokki kuin lähetetty enkeli äkkiä tulla sukasi takaa päin Pekan luo ja alkoi hyppiä häntä vasten pystöön. Nuoli joka paikkaa, loiski hännällään, liehui ja vinkui, hyppi ja nuoli minkä kerkesi. Siihen katveni ja raitistui vähän Pekan synkkä mieli. Olihan vielä yksi ystävä, yhtä hyvä kuin ennenki. Sepä synnyttikin Pekassa elon kipinän ja hän nosti katseen ympärilleen. Tuli kiilui Honkaleholta, se välähti kuin päivän kajastus Pekan öiseen sieluun ja jäi kuin kaukainen tähti paistamaan. Hän muisti Loviisan, vain sitä kuin ajatteli niin sydän jylähti vastaan. Se oli mennyttä.

Hiljankin hitain kaivoi hän heiniin kolon ja ainoan ystävänsä Mokin kanssa rupesi siihen heiniin umpipäähän makaamaan. Vaan unta ei tullut. Olo siinä nälkäisenä ja viluisena ja toivotonna tuli tuskaiseksi. Kyynelsilmin lähti taas pitkin tietä kävelemään ja käveli lämpymikseen asti, vaikka ei ollut mihin mennä. Hyvän taipaleen oli astunut, niin väsymys painoi hänet istumaan erään suuren kiven viereen, jossa oli tuiskun kierros. Siinä vaipui hän kuuraista kiveä vasten horroksiin. Tuntui olonsa mieluiselta. Ja Mokin alkaessa kiivaasti haukkua ärhennellä näki hän kaunista unta. Hän kulki tietä, kaitaista metsäistä kinttutietä. Se väliin katosi ja väliin sitä aina vähän koiti. Pekkaa pelotti eksyminen, vaan ilmausi vuori tien sivulle. Siihen Pekka turvausi. Kulki yhäkin sitä tietä. Se paikoin kulki jyrkkää vuoren rinnettä, jonka alla oli pauhaava koski. Pekka nojasi siihen vuoreen, sen jyrkän syvänteen kohdalla ja kädellään koitellen putouksen äyrästä kulki edelleen sitä melkein pimeän hämärää polkua. Kotvasen kulettua levesi tie ja aamun valkea päivänkajaus hiukan valaisi taivaan rantaa. Ja mitä etemmäs kulettiin, niin sitä likemmäs se valo likeni ja miellyttävämmältä tuntui. Viimmein aamun kajastus muuttui ihanaksi päiväksi ja se peloittava koski siinä tien sivulla muuttui avaraksi alangoksi ja äärettömäksi laihohalmeeksi, joka silmän kantamalta aaltosi kauniin kesäaamun virkeässä tuulessa. Ja siihen loppui se rinteen peloittava polku…

Toinnuttuaan huomasi hän olevansa suureen turkkiin kääritty ja makaavansa elokuormalla, joka hiljakseen kulkea kitisi syrjäistä metsätietä.

* * * * *

Kerilän isäntä lähti viemään työpaikalle uutta renkiään, tervaksen särkyyn Korpilammen rinteelle. Hiihtää sujuttivat peräkkää, isäntä edellä ja Pekka kynttä kantta jälessä. Ei muuta ääntä kuulunut, kuin tuo suksen mieto sihinä ladun syöpyneessä urassa ja sauvan suoveron heikko kiljahdus aina pukatessa eteenpäin, kuin miehet laskivat Kerimäen rinnettä Korpilammelle.