Mokki räyhähti ärheänä vastaan pirtin ovessa, vaan kuin tunsi, niin alkoi hyppiä pystöön ja nuoli käsiä ystävyytensä osoitteeksi. Mutta kuin näki ettei Pekka kaipaa hänen leikkiään, kutjahti lattialle maata, oikasi päänsä etukäpäläinsä päälle, aukaista lupsautti pari kertaa suutaan, ummisti silmänsä ja heittäysi välinpitämättömän näköiseksi.
Kaikki oli kotona niin synkän alakuloista, Mustemmilta ja ikään kuin alemmaksi painuneilta näyttivät pirtin savustaneet orret ja karstainen laipio. Kitaroiden palava päre tuikutti uunin nurkkapihdissä, jonka hämärässä valossa Pekan äiti ammenti pottusekaista lihavelliä pahkakuppiin ja kanteli pöydälle iltasruuaksi. Pekka heitteli päällysvaatteitaan ja ripusteli sivuseinän nauloihin ja istahti ääretönnä penkille kuin tuntematon vieras. Pöydän päässä pienessä puupihdissä paloi toinen kaitainen päreen tikku, jonka valossa Pekan isä umpimielisenä, alla päin kutoi verkkoa. Kuni tyyni syksyinen taivas räntäpilvien peittämällä väikkyivät Pekan äitin poimuiset, tummat kasvot, surren ainoan lapsensa onnetonta kohtaloa.
"Ei tiedä imettäjä, lapsen kantaja katala, mitä kaulavilloja niistä saa, sitten kuin joutuu korva korvan tasalle. Tuuleen on tehty työtä, vaikka parasta on koitettu Pekkaakin kasvattaissa. Näihin asti on koitettu pitää poissa mailman turhuuden tieltä ja kaikin tavoin koitettu taivuttaa kodin hiljaiseen elämään. Mutta mitäs on voitettu sillä suurella huolella? On kasvatettu vankihuoneitten peloittava asukas. Voi tokiinsa", huokasi äiti ja huulensa värisivät.
Isän pienissä kuivissa kasvoissa näkyi syvä ynseys. Itsepintaiset pihkasilmät välkähtelivät koston tulta. Käräkällä, kuivalla äänellä lausui:
"Ei maksa vaivaa puhua asiasta, johon ei ole maulan edestä meidän syytä. On tehty, mikä on tehdä voitu hänen hyväkseen, vaan nyt kuin on varmaan nähty, mihin toteen on mennyt, niin nyt saa elää päätänsä myöten, kuten oma mieli laitoaa", sanoi isä ynseästi ja laittausi syömään. Kaikki asettuivat pöydän ääreen ja Pekkakin lähti sinne tavalliselle paikalleen. Vaan isä polki jalkaa ja ärjäsi:
"Kävele kauvas minun pöydästäni mokoma roisto ja katoa silmistäni sillä sanalla. Vai vielä sinä ilkeät vetäytyä minun näkööni. Kiitä että pidät luusi tervennä", säköi isä vihassa, että vesi kiehui kielen nenässä.
Pekka tyrmistyi ja alkoi lähteä pois, vain äiti kuin kuuli isän jyrkän tuomion, alkoi Pekan puolesta ja sanoi:
"No pikaisuus ei menesty asioissa. Eihän Pekka ole tehnyt pahempaa kuin tuhlaajapoika. Sinä voit tehdä tuhlaajapojan isän tavalla: antaa kaikki anteeksi ja ottaa pojaksesi."
Siitä ukko vain yltyi, alkoi teuhata äitille:
"Sinä lunttu laittaut puollustamaan. Katso ettei ole itselläsi jälkeen asia", polkaisi jalkaa ja sanoi Pekalle: