"Tiedä, että tässä on härkä, joka kuopasee, että sammalina ilmassa lentelet", ja sen kanssa sivalsi hän pitkällä kädellään, että järjestysmies kaatui kuin lahopölkky lattialle. Ulos riensi Pekka, vaan tuskin ehti kadulle, niin oli poliisi miesjoukon kanssa häntä piirittämässä. Ja siinä syntyi ankara ottelu. Kipeitä kirkumisia, tuimia kirouksia, hätäisiä avunhuutoja, raskaita lyönnin räiskäyksiä sekausi yhteen, että kauhistava melu täytti öisen ilman ja hukutti kaupungin huikeaan rätäkkään, joka suureni sitä tehden kuin väkeä lisääntyi.
Viimmein laantui ottelu ja melu asettui ja käsirautoihin kahlehdittuna ja väsyneenä talutettiin Pekka vankilaan.
* * * * *
Pekka astui nyt vapaana kaupungin katua, vaan alla päin. Hän ei tahtonut nähdä ketään, eikä näyttäytyä kellekään. Mieli oli synkkä, musta ja kolkko kuin linnan seinä. Kortevaaralle tultuaan katsoi takansa, muisti miltä näytti kaupunki, kuin markkinat kihisivät parhaillaan ja houkuttelevat viirit liehuivat ja rumpuin huima pärinä kutsui väkeä luokseen. Siitä oli kuukausi, pitkä kuukausi, jonka hän oli istunut linnassa markkinailoja maksamassa. Nyt oli kaupunki tyhjän näköinen ja näytti kammoittavalta.
Sitä hetken katseltuaan tuntui Pekan tunnossa kotilieden lämmin hohde ja vapauden kultainen kehto niin sulostuttavalta, että kääntyi sinne päin ja sanoi: "Tuhlaajapojan tavalla tahdon jäädä tekemään työtä palvelijana isäni kotona."
Ja niin nöyrällä sydämmellä, kiirein askelin läksi Pekka rientämään kotiaan kohti ja kaikin tavoin koitteli haihduttaa mielestään kamaloita tunteita. Vaan ei ne niin vedellä pesten lähteneet. Aina ne vain kiertyivät eteen ja toivat mukanaan uutta ja uutta mielen painoa, eivätkä jättäneet mitään turvan sijaa eikä hyvää paikkaa koko maailmaan. Kaupunki oli mielessä kamalana peikkona ja keritty pää kamalinna häpeänä.
Lännen kynnyksellä nuokkui viimmeinen päivän kajas. Eteläisen taivaan otsalla kynsistään riippui maaliskuun kolmiöinen hieno laita. Luoteisella taivasnavan kulmalla loikui hatasarvinen otava, huolellisesti vartioiden taivaan suurta tähtikarjaa. Niitä Pekka katseli ja istahti eräälle mäntyisen kunnaan liepeelle, lähellä rakasta kotiansa, odottamaan yötä, kuin ei olisi viitsinyt valvonta-aikana mennä kotiin. Alakuloisena hän istui, pyhki hikeä otsaltaan ja kuunteli mäntyin raskaita huokauksia raikkaan pohjatuulen puhaltaessa ja mietiskeli tilaansa.
"Surmaksi on pahalla valta, minkä minullakin näillä markkinoilla. Jos olisin ollut toisen vallan alla, niin onnellisempi olisin. Vain opiksipa tuo lienee ikä kaikki. Hyvistä kylän miehistä otan osviittaa. Eipä ilman niitä katkismuksessa luetakkaan jokapäiväisen leivän joukkoon. Ja tämä kurja markkinaretki olkoon vahvana muurina kuurtailemassa eloni mutkaisia polkuja. Ja neljäs käsky, tuo kultainen sauva, sen otan mukaani elämän tielle. Vanhuksilleni tahdon olla kuuliainen kuolemaan asti."
Niin ajatteli Pekka. Ja kuin karmakka pohjatuuli ei sallinut viipyä, lähti kävelemään kotiaan kohti tähtien valaisemaa, öistä, alastointa tietä.
Kipeästi kirkui tierainen lumi Vesalan porstuvan lattialla Pekan anturan kannoissa. Kuin astui pirtin ovea kohti, rohkaisi itsensä ja ajatteli: "Ei saa syötyä takaisin. Tulkoon nyt tuohta tai malkaa!"