Pekasta tuntui sanomattoman armaalta nyt elämä. Noin kilvan kiisteltiin hänen tähtensä. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hän oli luullut niitten kantavan pahaa sisua häntä kohtaan. Kaikki olivat iloissaan hänen onnestaan ja—sen hän nyt ymmärsi—olivat surreet hänen onnettomuuttaan. Maailma oli hyvä, vaikka hän oli sitä vihannut, elämä suloista, vaikka hän oli sitä pitänyt niin katkerana.
Hänelle istuutui mieleen ajatus, että on kaksi mailmaa: tämä kotoinen, rauhallinen, onnellinen mailma ja toinen huono maailma, pahuutta täynnänsä—kaupunki markkinoineen ja muine houkutuksineen. Ja tuon pahan mailman uhriksi hän, turhamainen ja ylpeä sisunen nuorukainen olisi voinut joutua ilman isän ankaruutta. Ja isän ankaruuden takia joutua kuolon saaliiksi ilman Keriläistä, jonka ystävälliseen huostaan hänet Mokki johdatti.
Ilosta loisti Pekan ruskea muoto ja rintansa oli täynnä suloisia tunteita, ilon, rakkauden ja toivon tunteita, näitä ajatellessaan ja istuessaan hyvien ihmisten seurassa, nuoren vaimonsa sivulla omassa uutistalossaan.
PERUKKALAISET.
Kirjoitti Jakke Honka.
Perukaksi kutsuttiin tätä kylää siksi, että se oli kaukana kirkon kylästä, erään pienoisen ja vetelärantaisen metsälammin ympärillä. Maantietä ei Perukalle ollut ollenkaan, jos ei oteta lukuun erästä metsittynyttä ja syviin lyöppäimiin syöpynyttä kärrytietä, joka kierrellen soita, mutkitellen kaitaisia kankaan kaartoja, johti kirkon kylästä Perukalle, Vaikea oli sitä kulkea jalan mutta vielä vaikeampi hevosella, varsinkin silloin, jos joku raskaampi kuorma oli sillä vedätettävänä. Tuosta vaikeudesta ei kuitenkaan Perukkalaiset paljon välittäneet, sillä he olivat tottuneet kokemaan pahempiakin, eläessään pikkukylässään, synkän sydänmaan keskellä.
Aikaista taloa ei Perukalla ollut kuin kolme, joitten nimet olivat Kumpula, Ketola ja Syrjälä. Mökkejä siihen sijaan oli kymmenkunta, joista jotkut olivat varakkaitakin, oikein taloille vertoja vetivät.
Ylipäänsä elelivät Perukkalaiset omista varoistaan, niin mökkyrit kuin talollisetkin. Oli kuitenkin niitäkin, jotka olivat sortuneet velankin alle, joko huonoin aikain kautta eli oman huolimattomuutensa takia, mutta niistä veloista ei isompi maailma tiennyt mitään, sillä ne olivat heidän keskensä.
Nuorta väkeä oli Perukalla kyllin ja joka pyhä-ilta kokousivat he milloin minkin talon pirttiin, huvittelemaan itseänsä: piirihypyllä, hyväsillä ololla ja milloin milläkin leikeillä. Kumpulassa he useinkin koolla olivat, siinä kun oli isäntä niin hyvänlaatuinen, ettei koskaan heitä pois karkoittanut niinkuin toisista taloista tehtiin, jos he sinne yrittivät. Ei se Kumpulassakaan emäntä sitä oikein tahtonut suvaita, vaan sen houkuttelivat piiat aina omaan kammariinsa, että saivat itse sillä aikaa rauhassa pirtissä elämöidä. Välistä kumminkin arvasi emäntä heidän vehkeensä ja silloin ei nuorilla auttanut mun kuin lähteminen, sillä emäntä oli kauhean vihassa ja aikoi kohennuksella kopsia jos eivät oikealla lähde. Oikealla ne kumminkin lähtivät, eikä emännän tarvinnut kohennustaan liikuttaa ja loukkoon hän sen laskikin, kun pirtti tyhjäksi tuli.
Kun kesä tuli ja lumi suli, tuli Perukan nuorisollekin iloisemmat ajat, kun alkoivat ulkona tarjeta ilojansa pitää. Ei tarvinnut nyt pelätä Kumpulan emännän kohennusta eikä istua ahtaassa ja nokisessa pirtissä, jossa aina tuli niin kuumakin, että hiki päältä tippui. Vapaana kaikista, kirkkaan taivaan alla, sai pitää minkälaista elämää hyvänsä, vieläpä laulaakin, jos niin tahtoi.