Kumpulan Eero, joka todellakin oli lautamies, ymmärsi hyvin poikain vehkeet ja alkoi kävellä Hikliinin tykö, joka kokonaan hämmästyksissään seisoi vähän taampana poikajoukosta.
"Tämä Tuomas Pikkarinen vaatii teitä lailliseen edesvastaukseen varkaaksi soimuusta ja muusta kunnian loukkauksesta. Käräjät alkavat loppupuolella Tammikuuta, jos vaan ei kovat pakkaset niitä estä", täytti Eero toimituksensa.
Vaikka tämä manuun loppupuoli tuli vähän erilailla sanotuksi, kuin se tavallisesti sanottava oli, niin ei Hikliini kuitenkaan sitä miksikään ymmärtänyt, vaan oikein tolkussa luuli hän sen olleen oikean manuun. Sanaakaan puhumatta lähti hän pois, vaan kun sattui mennessään havaitsemaan korinsa pensaan takana, johon Tuomas oli sen juoksuttanut, otti hän sen kiireesti pois ja katseli vihaisesti poikia sillä hän huomasi kolttosen, jonka he olivat hänelle tehneet—ja vielä sitten lain eteen vaivasivat!
"Älkää vielä menkö, minä ostan sikaareita", huusi muuan hänen jälkeensä.
"Ja minä sen piipun varren… Kuuletteko!"
"Niin, ja muutenkin, tulkaa sopimaan asianne ajoissa ollen", kehoitti
Kumpulan Eerokin.
No nyt kääntyi Hikliinikin takaisin, kun kuuli Eeron kehoituksen. Ei hän kaupan teon vuoksi sitä tehnyt, vaan se sopimus … sehän se häntä kehoitti.
"Niin. Eiköhän olisi parasta, että sovittaisiin pois koko asia, eihän sinulle ole kuitenkaan siitä mitään hyötyä, minä kun … tuota … muutoinkin olen niin köyhä. Ja muutoinkin … tuota … niin eiköhän se sopisi?" puheli Hikliini pelossaan Tuomaalle.
"Ettehän te mikään köyhä ole, kun olette joka mökistä saaliissa", vastusteli Tuomas.
"Enhäntä ole niin paljon saaliissakaan, ja jos jonkun vähän olisinkin… Mutta eiköhän se kumminkin passaa, että sovittaisiin?"