"Enpähäntä tiedä. Te soimasitte minua niin ilkeästi", empeili Tuomas.
"Kyllähän se tuli vähän väärin sanotuksi, minä kun tuota luulin … että tuota … kun se kori katosi … että sinä sen olet vienyt … vaan erehtyyhän sitä ihminen monasti sen verran … ja sovitaan nyt, eikä muistella enään koko asiata", puheli Hikliini nöyrästi.
"Saattaspa tuon nyt sopia jos tahtoisi—vaan sovinnoita teidän kumminkin täytyy antaa", sanoi siihen Tuomas, iskien silmää toisille pojille, jotka hänen selkänsä takana nauraa kutristelivat.
"Ole nyt!… Eihän tuota nyt tuommoisesta asiasta sovinnoita…"
"Eipä suinkaan! Miksi ei? Asia oli niin paha kuin joku toinenkin."
"Ei kai se nyt niin paha ollut, ettei sitä saata sovinnoittakin sopia … ja minä kun tuota olen niin köyhä", vaikeroitsi Hikliini.
"Rimalastakin olette vielä kaksi sataa saamassa mökin hinnasta, jonka toissa kevännä möitte", muistutti Tuomas, vastapainoksi Hikliinin köyhyydelle.
"Niin no, jospa minä nyt sen olenkin saapa, vaan siinä ne onkin kaikki, eikähän tuo ole paljon, jos sen verran onkin vanhan päivän varaa."
"Kuinka paljon lienette vielä muualtakin ja takanannekin on tuhansia", jatkoi vaan Tuomas.
"Minullako? Kuka sen on sanonut?"