"Hyvää päivää!" toivottivat molemmat ja pistivät isännälle kättä, ensin pappi ja sitten lukkari.
Isäntä vastasi hyvänpäivän, sanoi heitä tervetulleiksi ja sitten menivät he sisälle.
Pian joutui pirtissä olijatkin kartanolle ja alkoivat ihailla kirkkoherran komeoita ajopelejä ja vieläkin komeampaa hevosta, joka korskuen kirkkoherran reen edessä seisoi. "On se sentään potra poika tuo meidän kirkkoherra, kun tuommoisilla kojeilla kulkee.—Tuskin lienee kuvernöörilläkään parempata rekiä—ja hevosta sitten! On ylpeä ja komea kuin riikinkukko!" ihmetteli Heikkilän Vilho, torpan isäntä.
"Niin, kylläkai se komea on, vaan vihanen ja paha sydäminen kuin saakeli", sanoi Erkki.
"Mutta hyvä juoksia. Sillä on saatu viisisataa palkintoakin.—Semmoista rahaa ei juoksekaan joka miehen koni", kiitti Tuomas.
"Silleen. Vai on tämä sellainen syökäri", ihmetteli Vilho.
"Onhan se … mutta Kujasen isännälle tämä teki sievät puksut—ettekö ole sitä kuulleet?"
"En. Minkälaiset sitten?"
"Niin", alkoi Tuomas selittää, "niin, tämä orit on alkujaan Kujasen isännän kasvattama, Korpikylästä oli hän sen varsana ostanut. Kujanen kun näki tästä hevosen tulevan, niin eipäs muuta kuin alkoi opettaa tätä juoksijaksi ja pian tästä se tulikin… Ankaran hyvä hevosmies se Kujanen … olipa hän jo kerran ajanut pikku palkinnonkin tällä.—Mutta pian ne hevosonnet kumminkin loppui, vaikka Kujanen luuli niitten vasta alkaneen,—siinä toivossa hän ainakin kaupunkiin lähti, jossa oli isot kilpa-ajot. Mutta koetusajossa juoksi tämä jo niin huonosti, että hätähätää pääsi sisälle, kilpailevien joukkoon. Tuosta Kujanen suuttui ja möi muutamalle pohjolaiselle tämän viiteen sataan markkaan, ja huomenna kun pohjolainen tällä ajoi, sai hän ensimmäisen palkinnon:— viisi sataa—justiin saman verran, mitä se hänelle maksoi."
"Ja pohjolainen sai oriin ilman."