"Mieluummin soisin, että se velka olisi jollekin toiselle, sillä eipä tiedä mitä sen mielessä pyörii.—Olisi käytävä sen Hikliinin tykönä."
"Olenhan minäkin sitä ajatellut.—Pitäisikö hänessä lähteä huomenna käymään."
"Niin ja pyytää häntä odottamaan tulevaan syksyyn, ehkäpä me jo sitten voisimme hänelle jonkun osan siitä maksaa… Mutta ketäs nyt tulee, koska kulkusten helinä kuuluu kartanolta", kysyi Annareeta ja jouduttausi akkunasta tulioita katsomaan; emäntä myös seurasi hänen esimerkkiänsä. "No kaikkia! Hentilän Paakka ja Hikliini,—mitähän ne nyt tänne tulevat", ihmetteli Annareeta.
"Kylläkin.—Mitähän niillä meille olisi asiata", arveli emäntäkin, vaan jouduttausi kumminkin ottamaan vieraita vastaan ja toimittamaan heitä toiseen hnoneesen, ennenkuin pirttiin ennättäisivät tulla.
No niin. Vieraat toivottivat hyvää iltaa ja menivät emännän johdattamina kamariin.
Pian alkoikin emäntä puuhata kahvipannun kanssa, joka tänä päivänä oli jo kuudes kerta, sillä Ketolan emäntä oli ahkera kahvimummo. Vierailla sitä vastoin oli kamarissa omat tuumansa.
"Kuulehan Paakka.—Ota sinä nyt huostaasi tämä koko asia—sinun velvollisuutesihan se oikeastaan onkin—ja koita toimittaa se oikein hyvästi,—kyllä minä sitten sinua muistan… Älähän kuitenkaan kovin rohkeasti alota … noin kaukaa vain … ymmärräthän…" tuumi Hikliini.
"Kyllä ymmärrän,—mutta jos ei se taivu, niin puhunko minä siitä velasta … tuota … että sinä panet sen hakemukseen?" kyseli puhemies.
"Niin no, jos se ei taivu—vaan kyllä se siitä taipuukin kunhan oikein asian ajat—niin saatanhan minäkin sitten siitä puhua."
"Kyllä kyllä … mutta nyt hiljaan … jo tulee emäntä", ja he istuivat kiireesti tuoleille, pelon ja toivon välillä.