"No ihan leikittä—ja mitä sanoisitte jos rupeaisin teille miestä toimittamaan.—Totta puhuen olenkin juuri sillä asialla?" sai Paakka alkaneeksi.
"Vähät sanomisetkai siinä olisi—ha, ha, ha."
"No niinpä kyllä.—Toden totta on se, että teidän talonne ei tule isännättä aikaan, sen itsekin ymmärtänette.—Siksipä lähdimmekin tänne Hikliinin kanssa, että jos—tuota—sopisi, niin tehtäisiin tässä naimiskaupat.—Mitä sanotte emäntä siihen?"
Kappaleesen aikaan ei emäntä vastannut mitään ja selvästi näkyi, että kova sisällinen taistelu liikkui hänen sisällisessä ihmisessään. Kuitenkin, ettei kovin loukkaisi tuota odottamatonta kosiomiestään, vastasi hän suopeasti:
"Mitäpä minusta enään lienee kenellekään, kun olen jo näin vanha ja ilman sitä, en enään koskaan naimisiin mene. Tyttäreni sitä vastoin ottakoon miehen, jos niin haluaa ja mieleisensä löytää." Niine sanoinensa meni hän ulos, heittäen kosiomiehensä kahdenkesken.
Molemmat, niin sulhanen kuin puhemieskin, olivat kuin puusta pudonneita.—Tuommoista he eivät olleet odottaneet.
"Mitä me nyt teemme? kuulitkai sinäkin, että saimme rukkaset," kysyi vihdoin Paakka.
"Ei mitään … lähdemme pois," sanoi Hikliini, vihasta punoittavin silmin.
"Mutta jos koettaisimme vielä kerran,"
"Mitä turhia! Lähtään pois."