"Vaan entäs se velkakirja … puhutaanko siittä mitään?"
"Antaa vaan olla … kyllä minä siitä huolen pidän." Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Hikliini jo porstuassa.
Mikäpä siinä puhemiehelläkään auttoi muukuin lähteminen, mutta pahasti kirventeli hänen sydäntänsä silloin… Se oli ensimmäinen kerta, kun hänen toimensa niin huonosti onnistui.
Kartanolle päästyään hyppäsivät he rekeensä ja ajoivat pois, mutta kävivät he toisenkin kerran vielä talossa.
Hikliini toimitti velkakirjan kuvernöörin, eikä kauan kulunut ennenkuin huutokauppa toimitettiin Ketolan talossa, myötiin puti puhtaaksi. Hikliini kuleksi silloin talossa, kuin ruhtinas, eikä näyttänyt olevan köyhä eikä kipeä. Paakka kuiskutteli Ketolan emännälle:
"Eikö olisi ollut parempi ottaa mies, kuin menettää kaikki?"
Kyynel silmin seisoi emäntä ja katseli taloutensa häviötä. Hänen halpaset, vaan rakkaaksi tulleet kapineensa, jotka oli hiellä ja väellä ansaituita, joutuivat yksi yhdelle toinen toiselle ja hänellä ei ollut sanan valtaa.
"Ei lintuakaan elävänä höyhennetä, vaan on muutamilla ihmisillä sydäntä riistää toiselta kaikki ja jättää noin kituva henki jälelle. Teilläkin näyttää olevan hyvä mieli, kun minulle näin kävi. Vaan ei pidä toisen vahingolle iloita."
Paakka aivan kuin säpsähti, koski niin hänen omaantuntoonsa emännän vähäiset sanat. Hän oli todellakin toivonut tätä tapahtuvaksi Ketolan emännälle, oli yllytellytkin Hikliiniä.
"Kuule Hikliini, emäntä on hyvin pahoillaan", sanoi Paakka.