Aloin nyt ensin kysellä vähän yhtä ja toista hänen kodistaan. Mutta kun hän vastaili niin haluttomasti ja koetti puhetta muualle johtaa, en saattanut sitä kauvan jatkaa. Hän ei kysynyt minusta mitään.
Minkähän tähden hän ei tahdo olla kuin Liina? Olisikohan se ujoutta?
Vaan eihän tämänlaisissa asioissa pitäisi mitään ujosteltavaa oleman.
Vaan pian sitä lämpisi ja mukautui entiseen olemistapaan.
Eräänä sunnuntaina satuin Arvelan kanssa kävelylle… Oli kaunis ilma ja meitä miellytti iltapäivällä lähteä venematkalle. Vaan mitenkä saataisiin sana Selmalle? Me olimme aamulla olleet kävelyllä, eikä meillä tänään enää ollut mitään suostuttua yhtymistä.
Arvela ehdotti, että läksisin hänen kotiinsa ja sieltä yhdessä tulisimme Liinan kotiin, jonne hän sanoi menevänsä. Sieltä voitaisiin kaikin lähteä.
Se minua vähän arvelutti, kun en vielä koskaan ollut hänen kotonaan käynyt, mitä hän nyt sanoisi kun näin kutsumatta ja aavistamatta sinne ilmestyisin.
Hän oli aamulla sanonut olevansa tänään koko päivän yksin kotona. Ja se rohkaisi. Kenties se olikin vain huomautus, vaikkei hän tahtonut suoranaista kutsua antaa.
Minä läksin, luvaten tiedon saattaa. Voinhan jos en muuta, niin ainakin kutsuttaa hänet ulos.
Tiesin huoneen, jossa hän asui, enkä siis pelännyt väärään paikkaan joutuvani. Seisoin kymmenkunta minuuttia edustalla, ennen kun uskalsin edes ulko-ovea raottaa. Aivan hiljaa hiivin sitten seuraavalle ovelle ja sydän kurkussa koputin siihen. Ei kuulunut mitään vastausta. Tartuin avaimeen ja raotin ovea varovasti ja peläten kuin pahantekijä. Kun paraiksi saatoin huoneeseen nähdä, juoksi hän huudahtaen vastaani, esti minun astumasta sisälle ja itsekin tuli etehiseen, korvia myöten punastuen.
—Mitenkä sinä tänne…