Huone, jonka olin nähnyt ja hänen kotipukunsa tekivät minuun vastenmielisen vaikutuksen. En tahtonut ensi hetkellä muistaa koko asiaani.
—Meillä on kaikki niin epäjärjestyksessä, kun ei ole tänään ollut muita kotona kuin minä.
—No joudu vaan pian.
—Minnekkä?
Niin, enhän ollut sitä vielä maininnutkaan.
—En minä ilkeä…
Sain monta kertaa uudistaa pyyntöni, ennen kun hän suostui. Häntä muka niin hävetti. Jäin sitten kadulle odottamaan, kunnes hän laittautui.
Tunsin kylmiä väreitä selässäni ja minua puistatti. Tuon näköinenkö on hänen kotinsa ja tuommoinenko hän itse on kotonaan?
Sen verran kuin ennätin näkemään, oli kaikki siellä epämiellyttävää. Huonekalut aistittomassa järjestyksessä ja pyyhkimättömät, huone siivoamatta ja eräässä nurkassa näkösällä kasa likaisia alusvaatteita. Itse esiintyi hän myöskin aivan toisessa valossa kuin minkä ennen ulkona olin nähnyt. Ja minä olin siitä täysin hämmästynyt, ja tunsin kylmästi ja välinpitämättömästi tervehtiväni erästä ohikulkevaa toveriamme. Vaikka hän onkin yksin kotonaan, saattaisi kai siltä siistinä pysytellä. Eikö mahtane olla aina samanlaista! Niin, ja siksipä ei minua ole tänne kutsuttukaan.
Vielä tultuaankin hän hymyili häpeän hymyilyä. Minua se vaivasi. En olisi tahtonut mitenkään muistutettavan tuosta näöstäni. Sanoin hänen suotta pahottelevan.