—Älä sinä nyt aina pidä huolta kaikesta. Annahan olla niin nähdään eikö meissä muissa kertaakaan ole siksi kuntoa, vastasin minä, koettaen siten olla kohtelias. Vaan kun sattumalta katsoin Selmaan, niin vähäsen säpsähdin ja tunsin punastuvani.
Lähdettyämme rantaan, kulkivat tytöt edellä, Arvela ja minä perässä.
—Sano nyt oikein omantuntosi nimessä, kummalla on parempi? kysyi Arvela nauraen, vaan lisäsi samassa: luultavasti kummallakin itse mielestään.
—Niin, luultavasti kummallakin, hymähdin minä äänellä, jota itsekin pelästyin.
Tästä lähtien sain minä luvan käydä Selman kotona. Hän oli luullut minua vaateliaaksi, heillä kun ei ole niin erittäin…
—Sanoit turhamaiseksi, kun minua hävetti, vaan en minä tahdo turhamainen olla. Jos haluat käydä, niin olet tervetullut.
Kun hän tämän sanoi, olin vähällä syyttää häntä uudelleen turhamaisuudesta, vaan sain pidätetyksi. Niinkö päin hän minut ymmärsi!
Niin kauvan kun häntä katsomassa en käynyt, halusin sinne ja olin utelias näkemään häntä siellä, vaan pian se halu katosi. Siellä tosin nähtävästi oli koetettu suurempaa siisteyttä ja järjestystä toimeenpanna kuin ensi käynnilläni, mutta sittenkin tuntui olo siellä niin raskaalta, iloisuuteni ja reippauteni katosi joka kerta. Enkä milloinkaan kauvan viipynyt. Tahdoin Selman kanssani kävelylle, ja ulkona kahden kesken ollessamme sainkin jossakin määrin takaisin luontoani. Voin sanoa tyytyväisenä hänestä aina eronneeni, vaan en niin kiihkoisana ja hetkellisesti niin onnellisena kuin ystävyytemme ensi aikoina.
Minä aloin löytää siihen syitä jos jonkinlaisia. Huomasin ettei hän kotonaan ollut niin ujo, kaino ja taivaallinen kuin minun seurassani, vaan että hän kylläkin oli julkea, ainakin äidilleen. Suhde heidän välillään minua heti alkoi vaivata, ja se kasvoi kerta kerralta. En olisi koskaan tahtonut tavata heitä yhdessä.
Selma kysyi usein mitä mietin kun olen niin vakava, ja minun täytyi aina vastata, ett'en mieti mitään. Enkä minä juuri miettinytkään, vaikka sen näköinen olin.