Sulhaspoikien mennessä morsiusneitien huoneeseen, tuli Selma kiinnittämään pientä seppeltä rintaani. Tahtomattani vähän peräännyin, en vastannut tervehdykseensä, en kiittänyt, enkä odottaissamme puhunut yhtään sanaa. Seisoin vaan ja tylsästi katselin suoraa eteeni.
Papin vihkiessä jäi katseeni koko ajaksi morsiameen, vaikken häntäkään tarkkaavaisesti osannut katsella. Sanat kuulin, vaan ne pomppailivat takaisin korvistani ja unohtuivat saman tien. Ainoastaan yhdessä kohden tunsin pieniä pöyristyksen väreitä. Se oli papin lukiessa: "… ja sen tässä julkisesti Jumalan ja kristillisen seurakunnan edessä tunnustavat…"
Ensimmäisen valssin alettua tein minä kuten muutkin sulhaspojat tanssiin valmistavia liikkeitä. Vetäsin hansikkaat kireemmälle ja kädelläni koettelin josko pukuni on asianmukaisessa järjestyksessä. Velvollisuus vaati minua aloittamaan tanssin morsiusneitini kanssa. Mutta minä en saattanut sitä tehdä, kun lattialla pyöri vaan muutamia paria; senhän olisi kaikki huomanneet. Odotellessani tuli muuan henkästynyt tanssija luokseni.
—No, miksi seisot, etkö huomaa, kuinka lempeät silmäykset sinua odottavat.
—Odottakoot, vastasin minä ja vetäännyin puhujasta syrjään. Ja sitten siirryin siirtymistäni toisten taakse, kunnes viimein läksin koko tanssihuoneesta. Menin toiselle puolelle, jossa istui vanhempia miehiä ja joivat totia. Laitoin kiireimmiten lasin itselleni, väkevän totilasin, ja istuin muiden joukkoon.
Tanssihuoneessa alkoi polkka. Tuo valssin ajalla minua puhutellut sulhaspoika tuli taaskin luokseni.
—Hyvä mies, täälläkö sinä istut kun tanssihuoneessa odottavat.
Selmasikin kaipaa sinua.
—Älä ole milläsikään. Täällä on niin peijakkaan hauska.
—Joudu nyt! Selma käski etsimään sinua.
—Sano sinä Selmalle, etten minä mitenkään saata, että minulla on täällä niin peijakkaan hauska. So, mene nyt vaan.