Silloin kolmikannassa rymistettiin taas pirttiin, istuttiin penkille, kädet helmoihin ja katsottiin myötään kattoon lamppua. Siinä sitten tuumittiin mitä saavat tuliaisia. Hilmalle isä oli luvannut tuoda aapisen, semmoisen punakantisen kuin Elsallakin oli ja jossa oli kukko lopussa. Helli vain odotti "hirveän paljon" makeisia, "vittiinkin kymmenen viititoitta paljon." Elsa ei tiennyt mitä hän saa, vain jotakin hänkin arvasi saavansa. Äiti aina lähetti sieltä kotoa jos ei muuta niin toista. Eikä hän juuri saamisistakaan, vaan tuntui ikävälle kuin setä oli poissa ja pelotti että tulleneekohan koko päivänä.
"Milloinkaan se setä tulee?" huokasi hän melkeen itsekseen.
Siitä tarttui taas maltittomuus Hilmaan ja tietysti Helliinkin. Se olisi pitänyt saada tuli lamppuun nyt heti, keskipäivällä ja sitä juoksivat keittiöön pyytämään äidiltä, Hilma ja Helli. Ja siitä sen nyt heitti äitille vastuksen. Jos hän sanoikin ettei tulta oteta lamppuun ennen kuin tulee pimeä, niin kävivät he vähän väliä selittämässä että nyt on jo pimeä.
Hiljan hitainkin tuli ilta ja tuli lamppuun pantiin. Silloin syttyi ilon remakka lapsissa ja pörhässä korvin kuuntelivat pienintäkin risausta ulkoa. Monta kertaa he olivat kuulevinaan kulkusen äänen ja päästivät ilohuudon. Mutta vihdoin kuin aivan varmaan kuulivat, silloin työntäysivät ovelle. Elsa pisin heistä varpailleen kohosi lukkoa vääntämään ja toiset ryskyttivät ovea minkä jaksoivat ja häsäköivät maltittomina. Joutui siihen Inka Pietakin.
"Taas Elsa on siinä intoilemassa, pysyppäs vähän aisoissasi", sanoi hän ja pyöräytti keski lattialle.
"Odottakaa lapset toki vähäisen, tuossa paikassahan se isä on sisällä", sanoi äiti.
"Joutaa nämä odottamaan, kun ovat niin villissä, että pahki lentävät joka paikkaan", mutisi Inka Pieta.
Setä kuin oven raotti, niin heti käsiksi hyökättiin ja alettiin kysellä.
"Toiko isä aapisen? Isä! Toiko isä?" Tiedusteli Hilma kädestä nyhtäen isää.
"Voi itä,—voi itä", hoki Helli nuotilleen ja halaili molemmin käsin isän toista jalkaa.