"Miksi setä oli niin kauan? Toiko setä minulle mitään?" kyseli Elsa ja tunkeusi niin lähelle kuin suinkin.
Ei tiennyt setä, mihin hän vastaisi ensiksi. Eikä hän osannutkaan vastata mitään, vaan nauru suin katsellen ympärillään hääriviä lapsia, irroitteli vyön ja riisui turkin.
Matti kuin toi arkun tupaan, niin lapset keräytyivät sen ympärille ja vähän väliä kävivät isää nykkimässä arkkua avaamaan ja viimein oikein voiman väellä vetivät arkun luo.
Aika riemu siinä syntyi, kuin kukin sai saatavansa. Hilma sai aapisen punakantisen ja heti alkoi hän kukkoa siitä hakea ja kuin kukon löysi, niin nauru pääsi. Helli sai makeisia kääreen. Eikä hän raahtinut niitä syödä, ei maistaakaan, katseli vaan ja näytteli muillekin. Elsa sai punarantuiset sukat. Äiti ne oli lähettänyt. Elsan mieli oli hyvä. Hän käänteli ja katseli sukkiaan, otti kengätkin pois ja koetti niitä jalkaansa. Sievät ne olivat ja lysti astua sipsuttaa niillä.
Mutta sitten kuin setä oli tätin kanssa puhellut, kertonut kaupungin kuulumisia ja mitä muuta lienevät hiljaan keskustelleet, otti hän Elsan syliinsä ja sanoi.
"Nyt pääset Elsa kotia, sinne on tullut isäkin sinulle."
Elsa ei tahtonut tajuta asiaa, vuoroon katseli vain setää ja tätiä.
Vaan kuin nämät hymysuin katselivat häntä, niin hän rohkeasti sanoi:
"Setä nyt narraa."
"Enkä narraa, olet sinä saanut nyt isän", vakuutti setä yhä hymy suin.
"Vaikka narraatte", intti yhä Elsa ja veti hiljaan parrasta setää.