Mutta tätikin vakuutti että on kuulemma tullut isä sinulle sinne.
"Ja minä toin jo turkit, että tarkenet lähtemään", sanoi setä ja näytti turkkeja naulassa.
Ne oli Elsan isän turkit, tunsi hän ne nyt itsekin. Ja hän alkoi jo uskoa että on se isä tullut. Eikä hän sen enempi joutanut nyt ajattelemaan, vain iloissaan taputteli käsiään ja puristi setää kaulasta, juoksi tätinkin luo ja peitti päänsä hänen helmaansa. Täti otti syliinsä hänet, puristi rintaansa ja sanoi:
"Elsa raukka."
"Mutta äiti sanoi, kuin isä oli mennyt taivaasen, ettei isä tule enään milloinkaan meille", virkkoi Elsa äkkiä ja kysyvästi.
"Jos lie äiti silloin niin sanonut, vaan on siellä nyt isä teillä", vakuutti setä.
"Sinne on tullut uusi isä", selitti täti.
Elsa ei tullut siitä sen selvemmälle, eikä hän nyt pitemmälle ajatellutkaan, oli hyvillään vaan. Kyseli sedältä, että milloin hän pääsee kotia lähtemään ja hän olisi halunnut jo heti lähteä ja tuntui ikävältä kuin ei heti päässyt. Vaan hauskaa se oli ajatella, että isä on tullut ja pääsi taas isän luo.
Yhtä ja toista siinä oli epätietoista tuossa isän tulossa, semmoista epäselvää, johon ajatusta takertui, vaan ilon huumauksessa se ei pysähtynyt kuitenkaan siihen sen pitemmältä, vaan solui irti ja vapaasti taas kiiti ja kierteli. Muistossa elpyi kuva kuvan perästä, syntyi ja selveni, yksi kohta sieltä, toinen täältä, niin että pian oli suuri joukko kuvia, jotka kokoontuivat yhteen, lähestyivät toisiaan ja muodostivat kokonaisuutta. Ja niin eläväksi ne muuttuivat, että Elsa näki ne aivan kuin silmäinsä edessä.
Kun hän nyt pian pääsisi kotia! Nytkin siellä isä kotona leikkii Marin kanssa ja ikävöipi häntä… Ja äiti siellä kutoo sukkia… Niinhän se oli aina iltasilla, että äiti kutoi sukkia ja isä leikki heidän kanssaan ja sitten soitteli kannelta ja lauloi. Vaan milläs se nyt soittaa, kun kannel on täällä sedällä, tuossa sedän kaapin päällä.