"Viedäänkö setä tuo kannelkin kotia?"
"Mitä sillä siellä?"
"No että isä soittaa."
"Lie tuolla kannelta sen minkä soittaakin!"
Kun on uusi kannelkin, onkohan se hyvä. Mutta Elsasta tuntui, ettei sitä parempaa voisi ollakaan kun se entinen.
Maata mennessä ei Elsan silmään uni tahtonut tulla, eikä hän ollut muistanut siunatakaan. Ajatukset olivat vallanneet hänet ja nythän ne vasta hiljaisuudessa kiertelivätkin, toivat mieleen kotoa ja isästä muistoja.
Hän muisti kuinka isä makasi sairaana ja äiti laitteli hänelle päähän kylmiä kääreitä. Ja hänkin aina kävi akkunanruudussa jäähdyttämässä käsiään ja juoksi sitten panemaan kätensä isän otsalle. Isä katsoi ja hymyili heikosti ja sanoi hiljaa:
"Isän oma tyllerö."
Eräänä iltana oli sitten kotona paljo vieraita, tätikin oli. Kaikki seisoivat isän sängyn vieressä ja itkivät. Äiti makasi lattialla ja voivotteli. Sitten äiti nousi ylös, vaan kaatui uudestaan. Isä huokui hyvin raskaasti. Sitten kuin äiti taasen nousi ylös, katsoi isä äitiä, häntä ja Maria, vaan sitte ei ketään katsonut. Kurkussa karahteli, rinta kohoili korkealle ja kädet olivat ristissä rinnalla.—Huomenna panivat isän mustaan arkkuun ja veivät kylmään ulkohuoneesen, vaikka hän itki ja sanoi ettei saa isää sinne viedä, isälle tulee kylmä. Sen jälkeen hän ei nähnyt isää, muuta kuin sen mustan arkun, kuin veivät sen pois. Silloinkin oli paljon vieraita. Ja ne sanoivat, että isä on mennyt taivaasen. Eikä se isä sitten enään tullut vaikka hän luuli ja odotti ja Mari myös odotti, aina illalla. Ja äiti sanoi, ettei se tulekaan. Mutta miksi se nyt on tullut…?
Ja siihen se nyt takertui Elsan ajatus ja takertui lujaan.