Niin kauan kuin on ollut poissa, siellä taivaassa… Eipähän sieltä ole tullut Pekka enokaan, vaikka on ollut jo hyvin kauvan, eikä muitakaan, Alma serkun äitikään…
Sekausi Elsan ajatuksiin nyt se tädin sanoma uusi isäkin ja asia kävi yhä sekavammaksi. Ei tahtonut nyt päästä minnekään. Siihen hän viimein kuitenkin tuli, että isä on tullut taivaasta uusissa vaatteissa ja uusi kannel, vissiin kultavaatteet päällä ja kultakannel kädessä ja siihen uskoon hän jäi. Sillä ei hän osannut mitenkään muuten ajatella sitä uudeksi, sillä hänestä isä oli kaikkein paras semmoisenaan kuin se silloin oli.
Elsalla painuivat silmät umpeen. Oli kuin isä olisi tirkistänyt oven raosta ja huutanut:
"Missä isän piika?"
Ja isä otti hänet syliinsä ja hän kääri kätensä isän kaulaan ja tuuheat tummat hiukset kutkuttivat käsivarsia ja musta pitkä parta tuntui karkealle kuin siihen painoi poskensa tahi leukansa. Sisko Marikin kiipesi isän polvelle. Ja pikku Elli nauroi kätkyessä kuin isä sille liverteli. Sitten isä otti kanteleen ja alkoi soittaa, hän isän polvea vasten nojausi ja lauloi:
Lapsi olen laulavainen,
Pieni vielä voimatoin.
Huvitusta hakevainen.
Huikennellen huoletoin.
Aina löydän avoimena,
Äidin helman hupaisen.
Isän polven istuimena,
Tunnen minä turvaisen.
Moneen kertaan oli Elsa kerennyt tavaransa laitella ennen kuin lähtöpäivä tuli. Vaan siinähän se aina joku osa päivästä meni kuin pieneen laatikkoonsa latoi sievästi paperinuket ja kiiltokuvat, pudistaa räpsäytteli pyhähuivin ja laski sen sievästi, helmet nauhasta purki ja taas pani, aukoi paperista ja taas kääri sen viisipennisen, jonka pastorilta oli saanut "O hyvä Jumalan" veisaamisesta. Ja nyt kuin lähtöpäivä vihdoin tuli, nousi hän varemmin kuin ennen ja taas laitteli tavaransa.
"Pitää laittaa nämä hyvästi kuin pitää lähteä kotiin, sinne on tullut isä", selitti hän nyt niin kuin joka kerta selitti kuin laittoi tavaroitaan.
Kun tavaransa sai laitetuksi, puki hän jo nutun päälleen.