"Enkä minä" sanoi Hanna.
"Kukaties minä", sanoi Esteri.
"Pikemmin se olen minä", Liisa, nuorin tytär hökäisi.
"Arvaahan sen, että tottahan se on Taavetti, joka on jo lähellä kuolemaa ja te kaikki olette terveitä", arveli Leena.
Toiset tytöt kaikki vapisivat, vaan Leena istui vakaana.
"Se on kummallinen ihminen tuo Leena", virkkoi isäntä. "Se on pienestä lapsesta asti ollut semmoinen, ettei se ole pelännyt mitään. Hän on aivan äiti-vainajansa kaltainen. Miehet ei pelkääkään, minä luulen, tuskin kukaan; mutta naisissa on sitä vastaan hyvin harvat, jotka eivät pelkäisi."
Vähitellen tulivat kaikki uneliaiksi ja yksi toisensa perään vetäysivät mihin saivat kallistua huokaamaan. Isäntä ja Leenakin kävivät pitkäkseen penkille. Kynttilä paloi pöydällä ja hämärästi valaisi isohkoa huonetta. Kun olivat kaikki nukkuneet, nousi sairas sängystään, ja isäntä ensimmäiseksi kuuli, kun tuvan ovi kiinni lupsahti. Silloin nousi hän ylös ja katsahti sänkyyn ja Taavetti oli poissa. Nyt hätkähti isäntä pahanpäiväisesti ja äännähti:
"Johan se Taavetti on karannut!"
Silloin kavahtivat melkein kaikki pystyyn ja Leena oli ensimmäiseksi ulkona. Pian hän jo taluttikin Taavettia toisia vastaan ja isäntä paraiksi ennätti tukeamaan toiselta puolelta. Niin saivat he sairaan sänkyyn, joka ei enään taas maailmasta mitään tiennyt. Leena selitti löytäneensä hänen makaamassa rappujen edessä pihalla; vaan kun hän otti kädestä kiinni, nousi se ylös ja alkoi astua rappuja ylös. Samassa se kuitenkin tuli niin hervottomaksi, että tahtoi taluttajansa kaataa maahan.
Nyt ei enään kenenkään silmään tullut uni, vaan valvoivat kaikki aamuun asti. Silloin lähtivät isäntä ja Leena pois ja isäntä lupasi toimittaa rohtoja.