Silloin sitä lähdettiin.
Kiirein askelin astuttiin pimeässä ja monen haparoimisen perästä päästiin vihdoin torppaan.
Sairas oli nukkunut ja huokui väliin hyvin raskaasti, väliin taas tuskin kuuluvasti. Kaikki olivat hämmästyksissään ja tytöt olivat vallan raukeat kovasta ottelusta sairaan kanssa.
"Saapa nähdä kuinka siinä vaan käy", tuumi isäntä, ja koetteli sairasta.—"Kyllä se on kuumetta, mutta mitä lajia? Onko tuo nyt lavantautia tähän vuoden aikaan?"
Leena läheni sairasta, painoi kätensä hiljaa Taavetin otsalle ja vedet juoksivat pitkin poskia alas.
"Kyllä hän on kovin sairas", sanoi hän, koettaen la'ata itkemästä.
Isäntä katseli tytärtään, vaan ei puhunut mitään, pani vaan tupakkaa piippuunsa ja oli yskivinään.
"Kyllä hän taitaa kuolla; hän on niin minusta——kuinka sitä sanoisin", sanoi Leena.
"Joku meiltä kuolee, kukahan lienee, vaan ilman ei se mene tämä syksy. Kyllä minun uneni ennen on toteen käyneet", tuumi Taavetin äiti, istuen nurkassa ja nojaten päätänsä lämpöiseen uuniin.
"Enhän vaan minä", sanoi Mari.