"Tämä on odottamatonta minulle!" tuumi Taavetti, sulkien syliinsä isännän. Te olette kunnon vanhus!"
"Minä tiedän sen, että sinä pidät minun kunnollisena miehenä, sempä tähden pidän minäkin sinua, enkä sentähden ainoasti, vaan siitäkin syystä että sinä kaiken elinaikas olet tehnyt vähän ansaitsevalla työlläs jaloja töitä! Lankosi on juuri sinun antamassas talossa isäntänä, voipi hyvin; siinä tilassa ei olisi, jollet sinä olisi häntä siihen nostanut!" Ja isännän pyöri vedet silmistä sitä sanoessaan.
Taavetti oli myöskin vähän murtuneena, vaan kumminkin hän seisoi vakaana ja sanoi: "Minä en ole mitään ansiotöitä tehnyt! Olen vaan täyttänyt vanhimman veljen velvollisuuden. Vaikeahan olisi minun sitä nähdä, että kukaan minun tähteni köyhyyttä ja kurjuutta kärsisi."
"Kuulehan, Leena! Niin puhuu mies, se, joka on oikea mies!" sanoi isäntä.
"Nyt saan sanoa", virkkoi Taavetti, "etten ikänäni olisi vävyksenne tullut vastoin teidän tahtoanne; sillä vastahakoisuudessa ei tahdo olla siunausta!"
"Niin se on, sovinto on aina paras leivän särvin! Menkää nyt ulos kävelemään, nuoret!" tuumi isäntä.
Silloin lähtivät Taavetti ja Leena ulos ja astuskelivat pitkin joen rantaa tuossa lumoavassa kevätilmassa.
"Voi, kuinka sinä Taavetti olit hyvä, kun tulit!"
"Oliko sinulla ikävä poissa ollessani?"
"Älä kysy! Eikö sinulla ollut yhtään ikävää?"