Taavetti oli hiljaa katsellut ja kuunnellut, vaan kun Leena vei silkin kamariin ja sormuksen jätti sormeensa, alkoi hänkin puhua: "Kaikesta näkyy, että minä tulen tämän talon vävyksi, vaikka en sitä tähän asti ole täytenä totena pitänyt, kun olen perin köyhä mies. Saan kumminkin samalla huomauttaa, etten tahdo ajan varrella kuulla, että olen saanut Leenan ja hänen perintönsä miksikään köyhäin avuksi. Sillä asia on itsessään päivän selvä, että minä kyllä, jos terveenä olen tulen ilman muiden apua toimeen ja vielä ehkä voisin ansaita työlläni vanhoiksi päivikseni auttavan toimeentulon. Muutoin eihän tuo mahtane työ ja työvoimat tässäkään talossa olla tarpeetonta tavaraa. Työlläni siis voin teitä palvella ja sen teen sangen mielelläni Leena tyttärenne tähden."
"Ole rauhassa, hyvä Taavetti! Ole sinä vaan kuin oma poikani! Minulle ei olekaan ollut poikaa suotuna, olen kiitollinen että niin toimellisen pojan saan omanani pitää!" lausui isäntä, sangen liikutettuna.
"Jos niin on", sanoi Taavetti, "niin ei sanaakaan siitä enempää."
"Aivan niin se on minun puolestani!" lisäsi isäntä.
"Ja minun puolestani!" toisti Leena.
Isäntä pidätti vieraat suurukselle ja panetti ruokaa pöydälle, mitä parasta talosta saatiin. Olipa hänellä viina-ryyppykin tarita, vaan vieraat eivät siitä huolineet; isäntä ei siis itsekään ottanut ruokaryyppyä ja teki aivan vierastensa tavan mukaan.
Syötyänsä lähtivät vieraat pois, kiitellen sydämellisesti Leenaa ja isäntää. Molemmat saattoivat vieraita portille asti, jossa vielä monta hupaista sanaa vaihdettiin ja vihdoin menivät Taavetti ja Olli Sampiahoon.
Matkalla yltyi sade tavattomaksi; vaikk'ei matka pitkä ollut, kasteli se miehet läpimärjiksi. Olli vielä ilvehtikin sanoen: "Sulhasta kastellaan!"
Nyt astuivat miehet läpimärkinä isoon tupaan. Vesi valui lattialle kumpaisenkin vaatteista.
"No," sanoi Mari, "vesisadehan teidät saavutti."